Aihe: Australia, kaikkien unelma?

[Kattis]

Palstaa lueskellessa tulee sellainen olo etta suurin osa porukasta muuttaa Australiaan unelman perassa, oli se sitten ilmasto, puoliso tai joku muu, mutta kuinka moni muuttaa tyon perassa ihan ilman mitaan Aussi fanitusta? Kuukauden paasta tulee vahvistus etta muutetaankos Perthiin vai ei ja olen henkisesti yrittanyt valmistautua muuttoon. Ihan jarkeva valintahan se olisi, paljon paremmat palkat ja urakehitys mahdollisuudet seka isannalle etta minulle. Isanta oli siella toissa jonkun kuukauden 6 vuotta sitten ja viime vuonna kavastiin tyo/loma reissulla ja katselin paikkoja vahan silla silmalla etta olisihan se ihan jees joten ei edes mikaan hyppy tuntemattomaan. Asumme talla hetkella Briteissa joten ei ole sukulaisia naapurissa joita tulisi ikava ja on sita ennenkin muutettu maasta toiseen. Silti koko muutto ruljanssi uuvuttaa jo ajatuksenakin. Tyonantaja maksaa "relocation expenses" mutta pitaisi saada remppa loppuun ja myyda koti, saada tyohommat siihen kuosiin etta voi lahtea ja jarjestaa miljoona asiaa... Toisaalta olisihan tuo seikkailu ja kerrankos sita ollaan (suht) nuoria. Miten on, onko se muuttaminen niin stressaavaa kuin kauhistelen? Entas onko niilla jotka ei lahde unelman perassa realistisemmat odotukset ja siten helpompi sopeutuminen uuteen kulttuuriin?

[Aikis]

Hienoa Kattis, että uskallat tuoda esiin myös tällaisia "erilaisia" näkövinkkeleitä...Keskusteluista kyllä löytyy menneiltä vuosilta muitakin jotka eivät ole lainkaan olleet kuin kala vedessä Ossilan ihmemaassa. Tietysti monet, joilla on sellaisia kokemuksia, eivät vaivaudu tänne edes kirjoittamaan.

Eikä mikään ihme, että koet muuttamisen uuvuttavana, etenkin jos sulla on perhettä...on niin ah, eri asia tulla ihan oikeaa elämää elämään kuin vain muutamaksi kuukaudeksi kattelemaan ympärilleen. Työ (tai partnerin työ) ihan vakkariduunissa ja ehkä tulosvastuullisessa tehtävässä myös on vähän eri juttu kuin tilapäinen homma. Siis tämä tietenkin mitenkään väheksymättä sitä mahdollisuutta, jonka Australia nuorille WH viisumillaan tarjoaa!!

Ilmeisesti on niin, että etukäteen ei kukaan oikein voi tietää miten sitä sitten loppujen lopuksi sopeutuu...moni joka on pelännyt, pärjääkin erinomaisesti ja se joka on tullut intoa piukassa, pettyy pahanpäiväisesti. Realismi, jota ilmeisesti sinulla on takataskussa, on varmaan ihan hyvä eväs monessakin uudessa tilanteessa.

Noin ihan omasta vähän vastaavasta kokemuksesta kuitenkin voin hehkuttaa, että kyllä vuodet Australiassa ovat olleet yksi elämänkaaren huippukohdista iloineen ja suruineen. En niitä pois vaihtaisi vaikka ne tosiaan sisälsivät monenlaista...enkä kadu että lähdin kun kerran mahdollisuus tarjoutui.

Muutossa ja sellaisissa käytännöissä löytyy onneksi apua, ainakin rahalla. Itselleni myös jonkinlainen verkottuminen jo ennen muuttoa auttoi sitten alkuun - tämä kanava on yksi keino siihenkin! Onnea vaan persuuksiin ja anna kuulua itsestäsi!

[ausseihin!]

Eipä meillä Australia mikään unlema ollut. Mahdollisuus tuli ja siihen tartuttiin. Kaikki tapahtui niin nopeasti, enkä ennen lokakuuta 2007 ollut ajatellut Australiaa minään muuna kuin etäisena matkakohteena sitten joskus ja joulukuussa piti jo päätös muuttamisesta tehdä. Olin melkoisen kauhuissani mutta samaan aikaan tietysti innokas näkemään, mihin elämä meitä kuljettaa. Kahden pienen muksun kanssa lähdimme ja kova huoli heistä so. isovanhemmista erottaminen oli päällimmäisenä ja se pysyy edelleen näin reilun kolmen ja puolen vuoden jälkeen. Muutto oli kova urakka, mutta ei lopulta sen suurempi kuin jos olisimme muuttaneet Suomessa kaupungista toiseen, oikeastaan helpompi, koska firma kustansi muuton. Kotia Suomesta emme myyneet, vaan pistimme vuokralle. Sopeutumiseen meni mielestäni kauan, vasta puolentoista vuoden kohdalla saattoi alkaa tuntua, että tämä on nyt meidän koti. Oli ystäviä, lapsilla paikat preschoolissa ja kavereita ja elämä rullasi muutenkin. Nyt olemme tilanteessa, jossa on alkanut tuntua, ettemme haluaisi muuttaa takaisin, ainakaan pitkään aikaan, mutta toisaalta emme pysty kuvittelemaan tänne myöskään kokonaan jäämään. Tällä hetkellä suurin syy palata takaisin olisi, että lapset saisivat viettää aikaa isovanhempiensa kanssa, saisivat heidät takaisin normaaliin arkeen. Tämä korostuu eityisest koska toiset isovanhemmista ovat täällä parhaillaan kylässä, muistamme taas, millaisia aarteita ovat. Itse asiassa mieli on melko jakautunut tällä hetkellä. Suomi maana ei houkuta, mutta ihmissuhteet siellä ovat kuitekin hyvin tärkeitä. Vaikea tilanne oikeastaan.

[sim]

Suomi maana ei houkuta, mutta ihmissuhteet siellä ovat kuitekin hyvin tärkeitä. Vaikea tilanne oikeastaan.

Tämän allekirjoitan täydellisesti.

Yleisesti ottaen epäilisin suuresti ihmisiä joiden mielestä Australiassa - tai missään muussakaan maassa - joko ei ole mitään vikaa ja kaikki on loistavasti tai vastaavasti kaikki on huonosti. Joka maasta löytyy niin hyviä kuin huonojakin piirteitä ja jos joku väittää että täällä kaikki on täydellistä niin epäilen että henkilö on uuteen kulttuuriin sopeutumisen "honeymoon"-vaiheessa tai muuten vaan aika kapeakatseinen.

Eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä joten YMMV.

[ninnuli]

Loistava keskustelunaihe! 
itse olen aivan samoilla linjoilla, kuin edelliset kommentoijat, etta ihmissuhteet, etenkin perheen ja suvun kanssa, ovat ne, joita Suomesta kaipaa.
Oma sopeutumiseni tanne tapahtui erittain vaivattomasti, vaikka tulin tanne 'intoa piukassa' 
Nyt 5 vuoden jalkeen alkaa olo tuntumaan melko orvolta, kun serkuillani ja veljellani on lapsia ja jos perhetta tanne ryhtyy perustamaan, ovat isovanhemmat vaistamatta kaukana.
Vaikea paatos, toden tosiaan. Maana Australia on kylla aivan loistava, ja WA & Perth tietenkin mielestani parhaita asuinpaikkoja, mutta kylla se on jokaisesta itsestaan kiinni, minne sopeutuu ja miten hyvin. Itse myonnan olevani puun ja kuoren valissa, ja mietinkin, voisiko sita asua naissa molemmissa joskus osan vuotta. Taytyyhan niita unelmia olla! 

[Kattis]

Mielenkiintoisia kommentteja, kiitos! Tuli mieleen etta muuttaessa joutuu taas tutkiskeltua omaa identiteettia, kuka mina olenkaan, mista pidan ja olenkohan nyt niin avomielinen uusille asioille kuin kuvittelen. Aika iso osa identiteetista, ainakin ulkosuomalaisena tukeutuu siihen etta mina olen Suomalainen. Isantaa se huvittaa silla hanesta olen jo aika britti ja ehka siina on jotain peraa silla en viettanyt montaakaan vuotta aikuisena Suomessa. Silti jossain dinner partyissa jaksan hehkuttaa suomalaista koulusystemia, tuloverotukseen perustivia sakkoja ja mokkikulttuuria. Siis paaosa mun faktoista on kylla hesarista eika eletysta elamasta. Nykyisin kylla huvittaa kun muistelen millaista oli muuttaa britteihin 10 vuotta sitten. Ensin oli honeymoon, kaikki niin hienoa ja sitten alko ketuttaa. Mika kehitysmaa! Kylma! Miten ne ei osaa eristaa talojaan! Kokolattia mattoja vessassa ja joka paikassa!Pubit menee kiinni yhdeltatoista! Hirvea luokkajako! Naista ei ole muuttunut 10 vuodessa kuin pubien aukioloajat mutta olen alistunut hyvaksymaan nama maailman epakohdat jo aikoja sitten.  Nyt siis olisi edessa sama ruljanssi vaikka olen talta palstalta huomannut etta Aussi-maailman virheissa on aika paljon yhtalaisyyksi brittien kanssa. Ehka tama tasta...

[fatamorgana]

Itse olen saanut talta palstalta kuvan, etta intoilijat ovat a) niita, jotka ovat lomailleet tai WH.illeet Australiassa ja rakastuneet maahan, ehka osin juuri loman mukanaantuoman vapaudenhuuman ja onnellisuuden vuoksi; tai b) niita, jotka eivat ole koskaan kayneet maassa, mutta ovat rakentaneet unelmakuvan mm. matkaohjelmien ja vastaavien pohjalta.

Muutimme mieheni kanssa tanne ilman erityisia haavekuvia, silla kohteemme piti alunperin olla toinen maa. Paremmat tyomahdollisuudet taalla kaansivat kuitenkin suunnaksi Perthin. Olen alusta asti suhtautunut siten, etta "minahan tykkaan vaikka hampaat irvessa" - tarkoittaen, etta vaikken ole erityisesti Australiasta unelmoinut aiemmin, olen yrittanyt nahda taalla kaikessa hyvat puolet ja nauttia niista. Ja se ei ole taalla vaikeaa, painvastoin! Pointtini on, etta on hyva olla realisti, mutta on myos hyva suhtautua avoimin mielin ja tarkoituksella jopa korostaa hyvia puolia, koska se vahentaa koti-ikavan, kulttuurishokin ja irrallisuuden tunteen riskia. Muutto toiseen maahan ja kulttuuriin on aina raskasta, seka fyysisesti, taloudellisesti etta henkisesti. Jos jo valmiiksi epailyttaa ja tuntuu, etta tuleekohan siita mitaan, kulttuurishokki ja pettymys voivat iskea kimppuun paljon rajummin. Eli kylla ne omat tunteet ja odotukset vaistamatta vaikuttavat, millainen kokemuksesta muodostuu.

Aiheesta toiseen. Valilla ihmettelen, kun tallakin palstalla joskus kiistellaan, onko hyva vai huono asia jos vierailee usein (esim. kerran vuodessa) Suomessa. Eli hidastaako se juurtumista ym. Minusta oletus on aika outo, koska kayvathan Suomessa asuvatkin kylassa toisissa kaupungeissa sukuloimassa ja ystavien luona. Eli on aika normaalia haluta pitaa ylla ihmissuhteita myos taalta kasin Suomeen. Ei minusta maastamuuton tarvitse tarkoittaa samaa kuin valien katkaisu. Ongelmaksi tilanne tietenkin muodostuu silloin, jos takalaisia ystavia ei edes yritakaan hankkia, vaan elaa sen suomalaisen piirin varassa.

Tuo lastenlasten ja isovanhempien erottaminen ei itsella ole nain lapsettomana ajankohtaista, mutta mietityttaa toki tulevaisuutta silmallapitaen. Ei varmasti ole helpoin ratkaisu eika elamantapa. Toisaalta, tuntuu aika kohtuuttomalta myos se odotus, etta lasten tulisi aina asua lahella vanhempiaan, jotta lapsenlapset saavat isovanhemmat. Entas jos isovanhemmat asuvat paikassa, jossa ei ole toita eika elamaa? Kukaan (paitsi intialaiset) ei koskaan ratkaise tata niin, etta isovanhemmatkin muuttavat mukana ulkomaille. Mikas etenkaan elakelaisia estaisi. Ja silti nain ei tapahdu kaytannossa koskaan.

[Aikis]

Valilla ihmettelen, kun tallakin palstalla joskus kiistellaan, onko hyva vai huono asia jos vierailee usein (esim. kerran vuodessa) Suomessa. Eli hidastaako se juurtumista ym. Minusta oletus on aika outo, koska kayvathan Suomessa asuvatkin kylassa toisissa kaupungeissa sukuloimassa ja ystavien luona. Eli on aika normaalia haluta pitaa ylla ihmissuhteita myos taalta kasin Suomeen. Ei minusta maastamuuton tarvitse tarkoittaa samaa kuin valien katkaisu.

Yhtenä taustatekijänä tälle keskustelulle lienee se, että oikeasti kyllä monet Australiaan vakinaisesti (ainakin aikanaan) muuttaneet ovat vähän tuollainen ovien paukuttelu mielessään lähteneet...jos nyt eivät ihan ole välejään katkaisseetkaan.

Yleisin syy harvaan yhteydenpitoon kuitenkin on tuo pikkuinen välimatka ja kustannukset...että ei sitä ihan voi yökylään kaverilla verrata 

Sellaisiakin suomalaisia keissejä muuten tiedän, että isovanhemmat ovat tulleet ja jääneet lasten ja lastenlasten perässä Australiaan. Mutta varmaan tosiaan ovat aika harvinaisia.

[ausseihin!]

kylla se on jokaisesta itsestaan kiinni, minne sopeutuu ja miten hyvin.

Mä en oikein tiedä onko se ihan niinkään. Totta kai omalla asenteella on oleellinen vaikutus, täytyy haluta sopeutua, jotta se onnistuu ja olla valmis tekemään kompromisseja. Mutta paljon on kyllä onnestakin kiinni. Tapaako ihmisiä, joiden kanssa ystävystyy, onko työpaikka viihtyisiä ja millaisissa olosuhteissa asuu. Mä en esimerkiksi tiedä viihtyisimmekö täällä näin hyvin, jos emme olisi onnistuneet saamaan suomalaiset kriteerit täyttävää asuntoa keskeiseltä paikalta asuinkaupunkiamme. Vietän paljon aikaa kotona ja sen on oltava kaikinpuolin mukava. Mutta oli aikamoinen onnenkantamoinen, että tämän saimme. Australiassa tai ainakin täällä missä me asumme on se "huono" puoli, että ihmiset muuttavat paljon maan sisällä ja muualta maailmasta tänne tullaan monesti olemaan se yksi kaksi vuotta. Tästä johtuen olen menettänyt jo useamman ystävän täällä asuessamme, kaksi parhainta ystävääni ovat muuttamassa pois ihan lähiaikoina. Ihan kaikkeen ei voi itse vaikuttaa.

Mulle tämä isovanhempiasia on tosiaan aika iholla tällä hetkellä. Mun appikset ovat täällä käymässä ja he ovat varmaan maailman parhaat isovanhemmat. Tämä ei ole mikään pitkästä aikaa nähdään -huuma, vaan he vain ovat niin mahtavia niin isovanhempina, vanhempina kuin appiksina. Heistä tekee mahtavat myös se, etteivät he ole kertaakaan sanoneet meille, että heitä harmittaisi se, että asumme täällä ja eivät näe lapsenlapsiaan kuin ehkä kerran hyvässä lykyssä kaksi kertaa vuodessa. Tiedämme toki, että olemme tärkeitä ja olisivat onnellisia, jos muuttaisimme takaisin, mutta he ajattelevat asiaa meidän näkökulmasta ja haluavat, että elämme elämämme siellä, missä parhaaksi koemme. Kokonaan toinen juttu on mun äiti, joka ei kyllä ole säästellyt syyllistämisessä ja mä syyllistyn tosi helposti. Reaktiona nousee välillä jopa se, etten uhallakaan muuta takaisin, ottaa niin paljon päähän hänen tapansa olla olemassa tässä(kin) asiassa. Tällä hetkellä jos muuttaisimme takaisin, tapahtuisi se oikeastaan vain ja ainoastaan sen vuoksi, että lapset saisivat isovanhemmat lähelleen (ei niin että isovanhemmat saisivat lapset). Heillä on oikeasti todella tärkeä rooli meidän lapsille ja he ikävöivät heitä, vaikka ovat sopeutuneet tännekin hyvin. Ikävään ei tietysti auta se, että käymme Suomessa kerran vuodessa, mutta mielestäni ratkaisu ei ole se, ettemme kävisi. Ikävän kanssa on vain sopeuduttava elämään, mutta todella raastavaa se on. En tiedä onko mikään sydäntä särkevämpää kuin tilanne, jossa nelivuotias poika kysyy ovesta uloslähteviltä isovanhemmiltaan, minne te menette, kun nämä ovat lähtemässä junalle, joka vie heidät lentokentälle ja pois heidän luotaan. Jos lapset olisivat syntyneet täällä, olisi tilanne toinen, koska lapsemme eivät osaisi isovanhempiaan kaivata. Pystyn elämään sen kanssa, että isovanhemmat ikävövät lapsenlapsiaan mutta lasten ikävä on jo ihan toisenkertaluokan juttu.

[fatamorgana]

Valilla ihmettelen, kun tallakin palstalla joskus kiistellaan, onko hyva vai huono asia jos vierailee usein (esim. kerran vuodessa) Suomessa.

Yleisin syy harvaan yhteydenpitoon kuitenkin on tuo pikkuinen välimatka ja kustannukset...että ei sitä ihan voi yökylään kaverilla verrata 

Tottahan toki nain on, mutta lahinna tarkoitinkin, etta jos on kerran mahdollista (aikaa ja sen verran rahaa) etta paasee sukuloimaan Suomeen asti, niin en oikein kasita, miksi se joidenkin mielesta on niin paheksuttavaa ja estaa juurtumasta uuteen maahan. Itse ajattelen niin, etta kun asuin Suomessa eri kaupungissa kuin perheeni ja suurin osa ystavista, totta kai kavin kylailemassa ja niin kayn taaltakin (vaikka onkin ihan peijakkaan pitka matka). Ei se silti tarkoita, etteiko olisi juurtunut uuteen kaupunkiinsa/maahansa. Yritan tassa sanoa, etta on vahan absurdia vaatia olemaan tekemisissa vain uuden asuinpaikkansa ihmisten kanssa muuton jalkeen, koska eihan kukaan odota sita Suomen sisalla asuviltakaan.

Tuosta isovanhempiasiasta. Olen talta palstalta ja muutenkin expat-tarinoita lukeneena napannut kasityksen, etta yleensa ottaen naiset syyllistyvat enemman kuin miehet juuri tuosta sukuloinnin ja yhteydenpidon vaikeudesta ja erityisesti lastenlasten ja isovanhempien erosta. Nahtavasti sitakin tapahtuu, etta perhe muuttaa juuri perheikavoinnin ja syyllistymisen takia takaisin Suomeen, ja pian huomataan, etta ei siella viihdy kuitenkaan, kun elama on jo perustettuna muualle (ei loydy tyopaikkaa, ei ole enaa ystavia vanhalla kotipaikkakunnalla jne.). 

Monet miehet (eivat kaikki) tuntuvat ajattelevan, etta kukin elaa omaa elamaansa ja yhteytta pidetaan sen verran kuin on mahdollista, mutta ei tarvitse napanuoran paassa roikkua kuitenkaan. Moni nainen taas tuntuu pohtivan (mina mukaanlukien), etta onko minulla oikeus vaikuttaa nain radikaalisti lahipiirini ihmisten elamaan, eli muuttaa pois ja vieda lapsetkin matkassani? Toisaalta, mahdotonta on toisten puolesta elaa, ja aina on joku, jota tekemani paatokset voivat loukata ja haitata. Eli pakko kai se on vain sen mukaan menna, mika itsesta tuntuu oikealta. Se nyt ainakin on johtopaatoksena, etta vaikka miten muuttaisi unelmiensa maahan, on unelmilla aina myos kaantopuolensa ja jostain luopuu, kun jotain uutta saa.

Ai juu viela tuosta, etta ystavia menettaa taalla niin helposti muuttojen takia. Itse koin ihan saman kohtalon Suomessa, siellakin on nykyaan aika tavallista muuttaa toiden perassa. Muutin ensin itse eri kaupunkiin kuin suurin osa ystavapiiristani, ja sen jalkeen uusia ystavia loydettyani suurin osa naista uusista muutti pois. Eli aika liikkuvaista oli siellakin - raskastahan se on silti.

[ninnuli]

Muutamaa aiempaa kirjoitusta kommentoiden...

Kylla, olen Aussi-intoilija, enka oikein edes ole varma mista kaikki alkoi. Ehka silloin 10-vuotiaana, kun englannintunneilla opin maasta, jossa on kenguruita ja koaloita, sain kehitettya Aussi-innon. Hankin Aussikirjekaverin. Tulin Ausseihin vaihtoon. Ja WH:lle, vaikken Perthista koskaan minnekaan liikkunutkaan muuta kuin lomamatkoille. Ehka tama intoni auttoi maahan sopeutumisesa, ja tiedan kylla, etta nenallani ovat varsin ruusuiset lasit. Mutta nain oli kylla Suomessakin asuessani! Nain muistien pilvien kultareunukset siellakin. Talla on vain helpompaa olla positiivari, kun on vahemman negatiivareita ymparilla koettamassa pudottaa minua maantasalle 

Olen toki itsekin hyvastellyt useammat ystavani taalta muualle maailmaa, ja yhdyn edelliseen, etta nain asia oli myos Suomessa. Talla hetkella ystavani ovat ympari Eurooppaa. hyvastien jattaminen on kylla mahdollisimman rankkaa joka kerta, enka tieda miten siihen muuten voisi suhtautua, kuin olemalla onnellinen, etta sai viettaa niinkin paljon aikaa mahtavan ystavan kanssa. Sukulaiset ja perhe ovat sen sijaan keskittyneet sentaan sinne suomi-ruotsi akselille, ja jotenkin minusta tuntuu, etta siella voisin viettaa kylla ainakin sen ajan, kun/jos perhetta perustaa. Nain siis ideaalitilanteessa. Jokainen tottakai tekee omat ja itselleen sopivat valintansa.
Haaveenani nyt kuitenkin olisi, etta olisin lahempana sukua ja perhetta elamanvaiheessa, jossa mielellani heidan tukeaan tarvisin, ja minulle olisi myos tarkeaa saada viettaa vanhempieni kanssa enemman aikaa viela, kun he ovat vireita ja energisia.

[Krizzy]

Olen mietinyt myös Australiaan muuton realiteetteja, vaikka vielä Suomessa asunkin. Muutto on kuitenkin edessä tulevaisuudessa. Vaikka siellä odottaakin upean avoin kulttuuri, lämmin sää, hyvät työmahdollisuudet yms. toisaalta harmittaa eniten se kun läheiset jäävät Suomeen. Varsinkin jos ajattelee jo niinkin pitkälle, että saisi lapsia, niin isovanhemmat jäävät väistämättä kaukaisemmiksi, vaikka Skype on keksitty ja Suomessa olisi realistisesti mahdollista vierailla kerran vuodessa.

Puhun tässä nyt teoriassa, mutta kuitenkin useimmista naisista poiketen en kuitenkaan tunne syyllisyyttä muutosta toiseen maahan, jopa toiselle puolelle maapalloa. Ajattelen, että jokaisen tulisi elää elämänsä miten itse parhaaksi näkee, eikä miellyttää muita. Mutta se olisi kääntöpuolena, että lapselle ei tule tutustumaan niin hyvin juuriinsa ja sukulaisiinsa kun asuisimme niin kaukana. Myös suomenkielen oppiminen olisi haasteellista, johon itse vanhempana pitäisi panostaa erityisesti.

Yhteenvetona siis, vaikka nauttisinkin Australiassa asumisesta, en halua hylätä suhdetta synnyinmaahani. Pitäisin kaikesta huolimatta yhteyksiä Suomeen ja vierailisin säännöllisesti. Niinkuin monet täällä ovat todenneetkin, ei se estä juurtumista uuteen maahan.

[ausseihin!]

Pakko vielä jatkaa ja asiaa jauhaa, kun meidän ihmisten tilanteet kuitenkin ovat niin erilaisia. Mulla on tosiaan nämä ystävien poismuutot tulleet kuvioihin vasta täällä Australiassa. Suomessa he ovat olleet vähän muuttavaa sorttia ja työt ovat löytyneet lähistöltä ja asuinpaikka on vaihtunut korkeintaan siihen naapurikuntaan. Hieman olen ihmetellyt parasta ystävääni, joka on asunut samalla paikkakunnalla vajaan kymmenen kilometrin säteellä lähes koko elämänsä. Täällä ystävien rooli on meille sikäli hieman, en nyt sanoisi tärkeämpi, mutta arjen kannalta oleellisempi, koska vietämme heidän kanssaan enemmän aikaa, kuin Suomessa, koska ei ole niitä isovanhempia ja sisaruksia omine perheineen lähellä. Siksi heidän poislähtö myös vaikuttaa enemmän ihan normaaliin elämään. Nyt vajaan kuukauden sisään poismuuttavien ystävien kanssa vietän aikaa useampana päivänäv iikossa. Suomessa taas ystäviä tapasimme ehkä kerran pari kuussa. Tietysti elämämme myös oli siellä erilaista, koska mä olin myös töissä ja aikaa ystäville oli senkin vuoksi vähemmän.

Paluumuuttajien tilanteista yleensä en mitään tiedä (en ole niistä täällä tai muuallakaan lukenut), mutta meillä nyt ei missään tapauksessa ole tarkoitus palata, jollei tarjolla ole vähintään yhtä hyvää työtä ja siten elämisen perusteet olemassa (mikäli paluun ajankohta on meistä itsestä riippuvainen so. työ ei täällä yhtäkkiä lopu). Luultavasti työn vuoksi aikanaan Suomeen palaammekin, koska Australian sisällä emme halua asuinkaupunkia vaihtaa ja menettää niitä sosiaalisia verkostoja, jotka olemme onnistuneet tänne luomaan ja sama koskee tietysti muuta maailmaa, vaikka mahdollisuudet olisi valita esim. USA tai Kanada. Sen tiedän, että muuttaminen takaisin ja sopeutuminen Suomeen tulee olemaan vaikeampaa kuin sopeutuminen tänne aikanaa oli ja ehkä Suomi ei enää koskaan tunnu täysin kodilta. Mutta siinä fatamorgana kommentti osuaa ja uppoaa, että syyllistyminen on tässä perheessä täysin mun harrastus. Ja voi pojat, kun olisikin mahtavaa, kun voisi suhtautua asiaan, kuten mies. Hän tuskin asiaa sen ihmeemmin miettii. Mutta missään tapauksessa omia vanhempiani kohtaan potemani syyllisyydentunne ei saa meitä täältä pois muuttamaan. Lasten isovanhempien kaipuu on myös asia, jonka kanssa olemme oppineet elämään ja koemme, että perheenä me viihdymme parhaiten nyt täällä. Parin kolmen vuoden päästä saatta myös lasten kouluasia puhua Suomeen muuttamisen puolesta. Mutta eihän elämästä koskaan tiedä. Tämä keskustelu on tosi mielenkiintoinen ja auttaa mua myös prosessoimaan omia välistä tosi hankalia fiiliksiä. 

[fatamorgana]

Itseäni tuossa ikävöinnissä ja syyllistymisessä on auttanut sen realiteetin tajuaminen, että vaikka palaisin Suomeen, tulisin töiden takia asumaan toisessa kaupungissa kuin perheeni ja muut tärkeä sukulaiseni. Eli melko todennäköisesti tapaisimme joka tapauksessa jouluna ja juhannuksena, ehkä kerran-pari siinä välillä (koska 400km suuntaansa ei huvita lähteä ajamaan ihan joka viikonloppu). Eli Suomeen takaisin muuttaminen ei toisi perhettäni jokapäiväiseksi osaksi elämääni kuitenkaan. Tietysti tilanne on täysin eri ja tuo ajatuskulku on laiha lohtu niille, jotka haluaisivat ja voisivat palata kotikaupunkiinsa, lähelle vanhempia/appivanhempia/isovanhempia/muita tärkeitä. Ihan mielenkiinnosta olen myös pohdiskellut, että ovatko suomalaiset yleisesti ottaen erityisen sukurakkaita - kun vertaa vaikkapa ausseihin ja amerikkalaisiin, monet asuvat ihan oman maan sisällä tuhansien km:ien päässä perheistään eivätkä tapaa kuin kerran-pari vuodessa joka tapauksessa. Monille suomalaisille taas on tosi tärkeää saada olla samassa tai enintään naapurikaupungissa, mm. monet tuttuni ovat opiskelujen/työvaeltelujen jälkeen muuttaneet takaisin vanhempiensa kotikaupunkiin ihan sitä silmälläpitäen, että joskus perheellistyy.

Sehän tässä maanvaihdossa katkera puoli onkin, että ainakin omakohtaisesti koen, että elämässäni on tällä hetkellä kaikki paremmin uuden asuinmaan vuoksi. PAITSI se, että joudun olemaan erossa suomalaisista läheisistäni. Ja heitä taas ei mukaan saa... Vaikeaa. Kiva kuitenkin huomata, että muita mietityttävät samat asiat ja moni painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa.

[fatamorgana]

Ai juu Kattis, tervetuloa Perthiin jos lähtö"käsky" kajahtaa. Tavataan kun olet tämän maan kamaralla? 

[Aikis]

 Kiva kuitenkin huomata, että muita mietityttävät samat asiat ja moni painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa.

Tämän helmen kun aina keskustelijat löytäisivätkin eikä synnytettäisi juupas-eipäs asetelmaa  ...paremmin uskallettaisiin puhua näistä kipeistäkin asioista ja kysymyksistä vaikka vastaukset olisivatkin erilaisia.

[ninnuli]

 Kiva kuitenkin huomata, että muita mietityttävät samat asiat ja moni painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa.

Tämän helmen kun aina keskustelijat löytäisivätkin eikä synnytettäisi juupas-eipäs asetelmaa  ...paremmin uskallettaisiin puhua näistä kipeistäkin asioista ja kysymyksistä vaikka vastaukset olisivatkin erilaisia.

Aivan samaa mielta Aikiksen kanssa. Taallahan meidan on hyva puida naita asioita 'maanmiestemme' kanssa, ei taalla kenenkaan eriaviakaan mielipiteita tulisi tyrmata tai arvostella. Jokaisella on kuitenkin omat lahtokohtansa ja perusteensa tuntemuksilleen, eika niita voi millaan lailla toinen vahatella. Ja todellakin auttaa, kun naita asioita 'vatvoo' ja pui aaneen toisten kanssa!

Olen itse kysellyt vahan joka toiselta maahanmuuttajalta asisn tiimoilta, ja usein ilmeisesti vedan naita keskusteluja puoleeni tiedostamattakin. Mm. eras skottiherrasmies kahdeksissa kymmenissa kerran bussipysakilla jutusti, ettei se koti-ikava koskaan laannu. Ettei tanne koskaan niin juurru, etteiko ihmisia kotoa kaipaisi. Han oli asunut maassa yli 60 vuotta ja myos rakastaa Perthia. Ja kun kysyy pohjoisen pallonpuoliskon asukeilta, milloin kuuma joulu alkaa tuntua joululta, vastaus on ollut tahan mennessa aina 'never'. Etta nain. Lahtomaasta riippumatta me ihmiset taidamme olla samanlaisia aika monissa asioissa. Ehka suomalaisilla kiteytyy tama koti-ikava koska olemme niinpieni vahemmisto, ettei kotimaisten tuotteiden maahantuonti ole mitenkaan yleista ja monia ruokia on ikava, lisaksi harvalla on taalla perheenjasenia tai sukulaisia, kuin esimerkiksi useilla englantilaisilla, irlantilaisilla tai italialaisilla on. Kaikki tapaamani suomalaiset ovat jattaneet laheisensa suomeen, mika varmasti tekee tietylla tavalla ikavasta viela syvemman.

Olen aivan samoilla linjoilla "Sehän tässä maanvaihdossa katkera puoli onkin, että ainakin omakohtaisesti koen, että elämässäni on tällä hetkellä kaikki paremmin uuden asuinmaan vuoksi. PAITSI se, että joudun olemaan erossa suomalaisista läheisistäni. Ja heitä taas ei mukaan saa... Vaikeaa. Kiva kuitenkin huomata, että muita mietityttävät samat asiat ja moni painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa." kommentin kanssa!

Nimi. milloin vaan kahvikupposen tai siiderin aarella mieluusti aihetta pohtiva 
hyvaa viikonloppua kaikille!

[Kattis]

fatamorgana, kiitos,  seura olisi kovin tervetullutta!

Asiasta toiseen, kuinka paljon lomailette muualla kuin Suomessa? Vaikka asumme suht lahella Suomea tulee siella kaytya vain kerran tai pari vuodessa lomalla silla toista on aika vaikeaa ottaa kovin paljoa lomaa. Lisaksi kaymme puolison sukulaisissa kerran pari vuodessa ja siina ne lomat sitten olikin. Onneksi toitten puolesta tulee palloa rallatua sen verran ettei muu maailma jaa ihan tuntemattomaksi. Mutta valilla tulee tunne etta mita jos kerrankin mentaisiin oikealle lomalle paikkaan jonka ihan itse valitsemme. Australia on sen verran kaukana etta ei sielta varmaan viitsi ihan viikoksi Suomeen lahtea joten Suomen rooli sina ainoana lomapaikkana varmaan kasvaa. Kuitenkin sukulaiset ovat tulleet tarkeammaksi vuosien kuluessa ja heita on kiva nahda.

[fatamorgana]

...kuinka paljon lomailette muualla kuin Suomessa? Vaikka asumme suht lahella Suomea tulee siella kaytya vain kerran tai pari vuodessa lomalla silla toista on aika vaikeaa ottaa kovin paljoa lomaa.

No tämähän on se toinen asia joka itseänikin pohdituttaa. Olemme asuneet Aussilassa vasta 5 kk joten ei ole tullut vielä käytyä kertaakaan, nyt jouluksi olen tosin menossa (mies jää töiden takia tänne) koska - kuten ninnuli totesi - etelän joulu ei ole oikea joulu! Minusta.

Olen pohdiskellut, että ideaalitilanteessa Suomessa kävisi pari kertaa vuodessa, eli lempi- ja loma-aikoinani jouluna ja Suomen juhannuksen tienoilla. Todennäköisesti kuitenkaan ei ainakaan joka vuosi ole mahdollista kahdesti käydä, koska matka maksaa ja kestää... Olemme kumpikin niin uudisraivaajahenkisiä, että kävisimme mielellämme lomilla aina uudessa paikassa, maapallohan on kiehtovia paikkoja täynnänsä. Mutta jos kaikki lomat ja rahat käyttää Suomessa ramppuuseen, niin sitten jäävät ne muut paikat näkemättä. Kriisi tämäkin.

Ainakin näin alkuun Länsi-Australia ja koko manner ylipäätään tarjoaa niin paljon nähtävää, että muihin maihin ei Aussilan ja Suomen lisäksi ole oikeastaan hinkua. Eli se tavallaan vähentää matkustelun "tarvetta". Toisaalta, tämä maa on niin jättimäinen, että viikonlopun tai edes pitkän viikonlopun aikana ei paljoa ehdi tehdä, kun esim. itärannikolle lentää sen 6-8 h. Eli lomapäiviä ja tottakai rahaa pitää ihan maansisäiseen matkailuunkin uhrata. Tilanne tullee pahentumaan siinä vaiheessa, kun alkaa taas innostaa lähteä Australiasta kauemmas, vaikkapa Aasiaan (olen aina halunnut mm. käydä Japanissa eikä sitä ole tähän mennessä tullut tehtyä), jolloin Suomi ja kaikki muut kiehtovat maat joutuvat keskenään kilpasille. Ja tietenkin kun kaikki mahdolliset tulevaisuusskenaariot pitää mielessään kelata, niin entäs sitten, kun sitä perhettä on? Vaikka uskonkin siihen, että myös lastenkin kanssa voi matkustella, tuskin on ihan realistista kuvitella trekkailevansa Vietnamissa käärö kainalossa Ja kun ne lapset sitten ovat, niin tosiaan tuo isovanhempien rooli ja tapaamistiheys taatusti korostuvat ihan arvoon arvaamattomaan. Voin vain kuvitella omien ja appivanhempien tyrmistyksen, jos sanon, ettemme tulekaan juhannukseksi koska lähdemme Uuteen-Seelantiin. Ja silti pitäisi voida niin tehdä, kun omaa elämäänsähän täällä jokainen elää eikä toisten. Mutta kun kuitenkin... no juu, ymmärtänette ristivedon.

Itseäni ihan aidosti harmittaa se, että vaikka sekä omat että appivanhemmat ovat jäämässä lähihetkinä eläkkeelle ja heidän olisi ajan ja rahankin puolesta mahdollista matkustaa tänne vaikka pidemmäksikin aikaa kerrallaan, näin tuskin tulee käymään. Harmikseni omat vanhempani eivät matkustele koskaan missään eikä ole kovin realistista heitä tänne odotella, ja appikset puolestaan hääräilevät miehen siskon pikkulapsiperheen kimpussa niin tiiviisti (mikä tietenkin on onnellista ja ihanaa heille), etteivät taida raaskia tänne lähteä ainakaan viikko- tai kuukausitolkulla, vaikka meitä ikävöivätkin. Tästäkin saa ristiriitaisia fiiliksiä itselleen aikaan, eli tavallaan loukkaantuu, kun meidän luokse ei tulla, vaan odotetaan meidän matkustavan. Ja toisaalta, itsepähän lähdimme, eli onko oikein odottaa (vasta)vierailuja tänne, kun tänne asti matkustus etenkin Suomen palkkatasoilla oikeasti on hinnakasta ja iso rahallinen uhraus?

[ausseihin!]

Voin vain kuvitella omien ja appivanhempien tyrmistyksen, jos sanon, ettemme tulekaan juhannukseksi koska lähdemme Uuteen-Seelantiin. Ja silti pitäisi voida niin tehdä, kun omaa elämäänsähän täällä jokainen elää eikä toisten. Mutta kun kuitenkin... no juu, ymmärtänette ristivedon.

Me lähdimme mieluummin Uuteen Seelantiin kuin Suomeen jouluna 2009 , tosin olimme edellisenä vuonna Suomessa. Me olemme nyt asuneet täällä huhtikuusta 2008 ja käyneet Suomessa kahdesti (jouluna) ja menemme sinnetaas tänä jouluna. Kaipaamme kyllä Suomen suvea, mutta ehdottomasti se on joulu, joka on Suomessa koettava, jos mahdollista. Ensi kesänä ehkä menemme Suomeen, jolloin joulu jää välistä. Miehen firma kustantaa meille matkat kerran vuodessa, emmekä siten lähde itse matkoja sinnepäin kustantamaan. Kun tänne muutimme mietimme myös, että kävisimme Suomessa kaksi kertaa vuodessa, mutta ei siinä ole lopulta mitään järkeä. Täällä on kuitenkin niin paljon nähtävää, kuten fatamorgana totesi ja lomaa on vain rajattu määrä. Lasten koulu myös rajoittaa lomien ajankohtia ja siksi joulun tienoo on paras aika mennä, koska täällä on silloin kolusta pisin loma. Suomeen ei mielestäni kannata alle kolmen viikon reissuja tehdä, ei ainakaan lasten kanssa. Yhtenä vuotena olemme jättäneet Suomireissun väiin ja teimme sen sijaan reissun Cookin saarille. Tähän päädyimme osin sen vuoksi että meillä kävi sinä vuonna Suomesta paljon vieraita ja osin siksi, että emme raaskineet kuluttaa lomaa Suomessa. Tänä vuonna olisin heinäkuussa sitten yhtäkkiä ja yllättäen (yllätyin omista fiiliksistäni) ollut valmis jättämään Vanuatun reissun väliin, jos olisimme voineet lähteä Suomeen, mutta mies ei kuitenkaan voinut siinä välissä olla pidempää pätkää töistä pois, joten teimme lyhyemmä reissun tähän lähelle. Tämän vuoksi me olemme tänne muuttaneet, että voimme nähdä tätä upeaa maailmaa täällä. Uudessa Seelannissa olemme käyneet jo muutaman kerran ja seuraava kerta tiedossa maaliskuussa (se vain on niin upea paikka). Suomesta meillä käyvät (tai ovat tähän mennessä käyneet) kerran vuodessa miehen vanhemmat ja munkin vanhemmat, jotka eivät aikaisemmin ole tehneet Etelä-Euroopan seuramatkoja ihmeempiä reissuja (ja niitäkin tosi harvoin) rohkaistuivat ja lensivät tänne kerran yhdessä meidän kanssa ja toistamiseen itsekseen. Suuren suuri hatunnosto heille siitä. Kummasti ne isovanhemmat lastenlapsia ikävöidessään venyvät melkoisiin suorituksiin. Kolmannen lapsen syntyessä meillä oli täällä ensin mun vanhemmat ja sitten miehen vanhemmat. Mutta tänä vuonna mun vanhemmilla ei sitten harmiksemme ollut varaa tänne tulla ja voi olla että äitini terveys myös alkaa olla esteenä pidemmille lennoille. Kallistahan tuo reissaaminen tänne on. Eli olemme varmaan aika onnekkaita, että meillä on isovanhemmat jotka näkevät suurestikin vaivaa saadakseen viettää aikaa lastenlastensa kanssa. Jos mietin meidän vanhempien muuttamista tänne, niin mun isä voisi ehkä olla sellaiseen halukas, mutta koska äiti työskentelee vielä, niin ei se käytännössä ole mahdollista ja ilmeisesti kun me olemme täällä temporary visumilla, ei omat vanhemmat maahan noin vain voisi muutaakaan. Mun äiti ei täällä kuumuuden vuoksi viihtyisi ja miehen vanhemmilla on omassa elämässä niin paljon kaikenlaista (omat äidit vielä elossa, miehen veljen perhe, omat ystävät ja tekeepä anoppi vielä vähän töitäkin, vaikka on eläkkeellä), ettei heillä olisi mitään järkeä taikka halua tänne muuttaa. Anoppini tuossa totesi viikonloppuna, kun näistä asioista puhuimme, että heidän takiaan ei pidä mitään syyllisyyttä tuntea ja kukin elää omaa elämäänsä. Sen toki tiesinkin, mutta oli kiva kuulla hänen sen sanovan. Toivoisin, että oma äitinikin kykenisi moiseen. Toisaalta uskon hänen kyllä ymmärtävän meidän ratkaisun, mutta hänen oma ikävä on liian suuri.

Meillä nuo miehen vanhemmat asuivat Suomessa ihan vieressä, joten heidän panoksensa meidän arkeen oli siellä asuessamme hyvin suuri. Hakivat lapsia hoidosta ja ottivat hoitoon, kun tarvetta oli. Mun vanhemmat taas asuvat 500 kilsan päässä (ja jos rehellisiä ollaan, itse en heitä juuri kaipaa, lapset ovat toinen juttu), mutta hekin kävivät meillä useamman kerran vuodessa ja me heidän luonaan ainakin pari kertaa, joten isovanhemmat ja lapsenlapset viettivät paljon aikaa keskenään. Siksi tottuminen tänne ilman tuota tukiverkostoa oli aluksi tosi vaikeaa ja koska yhteydenpito on ollut tiivistä, ei isovanhempien merkitys lapsille on päässyt vähenemään.  Mutta parempi niin kuin heillä ei olisi mitään roolia lasten elämässä.

[pinkus]

Onpas ihana keskustelu! Kyllapa niin monen viestin kohdalla tuli sellainen olo etta kyllapa osui tuokin kommentti naulan kantaan.

Australia on koti ja niin on Suomikin. Nautin elamastani taalla, eika mulla ainakaan toistaiseksi ole ollut sellainen olo etta taalta pitaisi pois muuttaa. Moni asia kuitenkin mietityttaa, hyvin samanlaiset asiat kun muitakin kirjoittajia. Lomat mulla menee yleensa 'kotona' kayntiin, mika on aina ihanaa mutta samalla olisi ihana lomailla muuallakin (tosin onneksi toiden kustantamana paasin juuri kaymaan Uudessa Seelannissa!    )

Ystavien poismuutto on mullekin hyvin tuttu kokemus. Moni ystava on lahtenyt, ja ensi vuoden alussa mun laheisimmalla ystavalla, jonka kanssa ollaan koettu ilot ja surut viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana, on tarkoitus muuttaa omaan 'kotiinsa' Saksaan. Kamala ikava jo sita ajatellessakin.

Yhdyn taysin Aikiksen ja Ninnulin ajatuksiin. On kiva jakaa kokemuksia ihmisten kanssa, jotka ymmartavat naita ajatuksia ja tuntemuksia

[suomiruokaa]

Minulle tämä on ollut mahtava maa. En antaisi pois täällä vietettyjä vuosia. Nyt, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, iski kuitenkin koti-ikävä, ja palaan pian Suomeen. Saattaa olla, että vielä joskus tulen takaisin, lomalle ainakin. Kyllä Suomikin hieno maa on, verrataanpa melkein mihin muuhun maahan tahansa.

Tulkaa ihmeessa tänne ja nauttikaa elämisestä täällä. Monella tavalla tämä on uniikki paikka. En ole tutustunut länsirannikkoon, mutta sielläkin on varmaan ihan upeaa.

[noora-]

Mielenkiintoinen keskustelu! Mietin itse välillä että näenkö Australiasta vain ne kauniit rannat ja kengurut enkä ajattele maasta toiseen muuttamisen haasteita ollenkaan. Toki oma muuttamiseni on vasta haaveilu tasolla ja tarkoitus on käydä Australiassa esim. työharjoittelun verran ennen muuttoa.
Vaikka tosi arjessa on aina omat haastensa, asui sitten missäpäin. Elämä ei koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssahtelua ja hyviä hetkiä. Kaukana kotoa vaan ne pienetkin takaiskut tuntuu paljon pahemmilta. Toisaalta olin vaihto-oppilaana Intiassa joten jotain hajua on toisessa maassa asumisesta. Siellä tosin asuin isäntäperheessä joten ei varsinaisesti tarvinnut pyörittää arkea itse, varsinkaan kahden kissan kanssa. Ja se oli kuitenkin vain vuosi, sieltä saattoi lähteä pois milloin vain ja tiesi varmasti että se kaikki tulee loppumaan pian. Mutta entä kun varattuna on vain menolippu niin onko se kuitenkin liikaa ja onko liian helppoa varata se paluulippu kun ei ole väliä milloin tulee takaisin jos tulee ollenkaan?

[lyta]

Ihana keskustelu. Mukava huomata, etta muutkin miettivat tasan tarkkaan samoja asioita kuin minakin.

Omalla kohdallani kavi niin hassusti, etta ensin tulin tanne kaksi vuotta sitten into pinkeana, mutta muutaman kuukauden jalkeen en enaa viihtynytkaan ja olisin halunnut lahtea ensimmaisella koneella takaisin Suomeen. Olisin varmasti lahtenytkin ilman australialasta avopuolisoani ja hanen tukeaan.  Ensimmaisen vuoden aikana kavin kerran Suomessa kaymassa ja se helpotti kovasti koti-ikavaani. Suomessa kaydessani tajusin, etta voin olla ihan vain oma itseni taalla Australiassakin. Kummallista kylla ennen tuota Suomen vierailuani olin jostakin syysta tarkkaillut kaytostani ja muiden kaytosta ja olin jonkinlaisessa oudossa kriisissa itseni kanssa. Mista lie johtui, olisiko ollut kenties kulttuurishokki.    Viimeiset 10 kuukautta olen ollut elamaani taalla Australiassa todella tyytyvainen ja paikka on todellakin alkanut tuntua kodilta. Varsinkin nyt kun ostimme talonkin ja olemme asettuneet aloillemme Koti-ikava tulee aina valilla, mutta ei todellakaan yhta voimakkaasti kuin 1,5 vuotta sitten. Perhetta on oikeastaan eniten ikava. Muihin suomalaisiin tutustuminen taalla Australiassa on ollut myos ihana asia. Kummasti piristaa aina aika ajoin jutella suomeksi niita naita. Viela kun saisi tosiaan vanhemmat ja siskon taalla kaymaan. Harmittaa, kun he aina olettavat minun tulevan Suomeen.

[Fabuloija]

Vaikka siellä odottaakin upean avoin kulttuuri, lämmin sää

Näihin eriävä mielipide. Kulttuuri ei ole avoin. Mieluummin nimittäisin sitä sosiaaliseksi, mutta suomalaisetkin ovat avoimempia kuin australialaiset.

Säältä voi olla vaikea suojautua, sekä kuumalta että kylmältä.

[sim]

Näihin eriävä mielipide. Kulttuuri ei ole avoin. Mieluummin nimittäisin sitä sosiaaliseksi, mutta suomalaisetkin ovat avoimempia kuin australialaiset.

YMMV, maassa kuin maassa.

[Fabuloija]

Näihin eriävä mielipide. Kulttuuri ei ole avoin. Mieluummin nimittäisin sitä sosiaaliseksi, mutta suomalaisetkin ovat avoimempia kuin australialaiset.

YMMV, maassa kuin maassa.

Voi kuitenkin tulla yllätyksenä, kuinka vaikeaa ystävyyssuhteiden solminen saattaa olla. Mutkaton arkipäivän kohtaaminen saattaa luoda valheellisen vaikutelman siitä, miten halukkaita ihmiset ovat syventämään suhteitaan. 

[jounij]

Voi kuitenkin tulla yllätyksenä, kuinka vaikeaa ystävyyssuhteiden solminen saattaa olla. Mutkaton arkipäivän kohtaaminen saattaa luoda valheellisen vaikutelman siitä, miten halukkaita ihmiset ovat syventämään suhteitaan.

Kokemuksieni mukaan nuoruusvuosien ollessa ohi (sydän)ystävien saaminen on vaikeaa (muttei mahdotonta) jokaisessa maassa. Tai ainakin niissä muutamassa maassa, joissa olen asunut/viettänyt pidempiä aikoja.


SIM:iä säestää

[sim]

Kokemuksieni mukaan nuoruusvuosien ollessa ohi (sydän)ystävien saaminen on vaikeaa (muttei mahdotonta) jokaisessa maassa. Tai ainakin niissä muutamassa maassa, joissa olen asunut/viettänyt pidempiä aikoja.

Nimenomaan näin. En ole kokenut että se olisi Australiassa yhtään sen vaikeampaa - muttei myöskään helpompaa - kuin muissakaan asumissani maissa muutamalta mantereelta.

[Fabuloija]

Kokemuksieni mukaan nuoruusvuosien ollessa ohi (sydän)ystävien saaminen on vaikeaa (muttei mahdotonta) jokaisessa maassa. Tai ainakin niissä muutamassa maassa, joissa olen asunut/viettänyt pidempiä aikoja.

Nimenomaan näin. En ole kokenut että se olisi Australiassa yhtään sen vaikeampaa - muttei myöskään helpompaa - kuin muissakaan asumissani maissa muutamalta mantereelta.

Noin juuri. Ei se kulttuuri ole niin avoin kuin jotkut kuvittelevat.

[jounij]

Näihin eriävä mielipide. Kulttuuri ei ole avoin. Mieluummin nimittäisin sitä sosiaaliseksi, mutta suomalaisetkin ovat avoimempia kuin australialaiset.

Ainakin minä pidän australialaista kulttuuria/yhteiskuntaa sekä australialisia ihmisiä avoimempina kuin suomalaisia, vaikka näemmä olimmekin samaa mieltä sydänystävien hankkimisen vaikeudesta molemmissa maissa. Pitäisi kai keskustella sitten siitä, mitä avoin kulttuuri/yhteiskunta (itse kullekin) ja avoimet suhteet merkitsevät.


Miestiskelee

[mrasanen]

Päivää taloon, ja saanen esitellä itseni: Rouva Räsänen Melpöönistä ensimmäistä kertaa palstalle kirjoittelemassa.

"Ainakin minä pidän australialaista kulttuuria/yhteiskuntaa sekä australialisia ihmisiä avoimempina kuin suomalaisia, vaikka näemmä olimmekin samaa mieltä sydänystävien hankkimisen vaikeudesta molemmissa maissa. Pitäisi kai keskustella sitten siitä, mitä avoin kulttuuri/yhteiskunta (itse kullekin) ja avoimet suhteet merkitsevät."

Meille Aussila on myös jo toinen ulkomaa jonne ollaan pesää tehty, ja tätä avointa yhteiskuntaa ja paikallisten ystävien löytymis-asiaa/sosiaalista kanssakäymistä on tullut pohdiskeltua. Luulisin että kyse on enemmänkin elämäntilanteesta. Jos mietitte itseänne Suomessa tähän samaan tilanteeseen (toki sillä erotuksella ettette milloinkaan olisi lähteneet muualle asustelemaan) niin sitä on tarpeeksi sitä menoa ja meininkiä ympärillä omien lasten, kavereiden, sukulaisten ja harrastusten muodossa. On jotenkin hankalaa sovittaa siihen kauhean paljon uusia ihmisiä, oli ne koti- tai ulkomaisia. Kun taasen me maahanmuuttajat tulemme tänne sosiaalisia kontakteja janoten kalenteri tyhjänä "pakkojuhlista", ja aikaa riittää uusille asioille ja ihmisille. Siksi sitä tulee usein tutustuttua muihin maahanmuuttajiin ainakin ensin, ja sitten ajan kanssa ystävystyy paikallisten, yleensä samassa elämän-tai perhetilanteessa olevien kanssa.
Eikä se välttämättä huono asia ole. Tällä toisella muuttokerralla ollaan itseasiassa tuosta otettu kaikki irti, ja alussa varsinkin retkeiltiin ympäristössä kaikki mahdollinen vapaa-aika ja koluttiin paikkoja. Nyt, kahden ja puolen vuoden jälkeen alkaa kaikenlaista tapahtumaa ja ystävien/naapurien/työkavereiden näkemistä ja muuta kinkeriä olla niin ettei enää samalla lailla kerkeä. 

[ausseihin!]

Mä nyt en osaa sanoa siihen ovatko ihmiset australiassa avoimempia, kuin suomessa, eivät oikeastaan, mutta kyllä täällä ihan eri tavalla ihmist toisiaan huomioi kuin Suomessa ja se on mukavaa. Apua saa aina, ihmiset hymyilevät vastaantullessaan, tervehtivät vaikka eivät tunne, pyytävät anteeksi jos meinaavat kävellä päälle, sanovat kohteliaisuuksia... ja jo varsin nuoresta iästä lähtien. Kauhistuttaa ihan hirveästi, miten taas sopeudumme takaisin suomalaiseen jurouteen viisi vuotta Australiassa asumisen jälkeen. Enkä oikeastaan edes haluaisi sopeutua.

[Kveeni]

Mä nyt en osaa sanoa siihen ovatko ihmiset australiassa avoimempia, kuin suomessa, eivät oikeastaan, mutta kyllä täällä ihan eri tavalla ihmist toisiaan huomioi kuin Suomessa ja se on mukavaa. Apua saa aina, ihmiset hymyilevät vastaantullessaan, tervehtivät vaikka eivät tunne, pyytävät anteeksi jos meinaavat kävellä päälle, sanovat kohteliaisuuksia... ja jo varsin nuoresta iästä lähtien. Kauhistuttaa ihan hirveästi, miten taas sopeudumme takaisin suomalaiseen jurouteen viisi vuotta Australiassa asumisen jälkeen. Enkä oikeastaan edes haluaisi sopeutua.

Livistitte sitten suomeen eikä keretty edes tavata .

Kyllä täällä ihmiset ovat melkein poikkeuksetta avoimempia. Meidän naapurit on fantastisia, en voisi kuvitella suomessa samanlaisia naapureita vaikka kai se riippuu ihan tuurista. Päivittäin tulee juteltua niitä näitä ja joskus istuttu iltaakin. Katsomme toistemme lasten ja koirien perään ja naapurin roskis laitetaan tiistaisin kadulle jos eivät ole kotona ja ovat sitä pyytäneet. Huomaavaisuudesta en tiedä, ei ainakaan liikentessä (tosin liikenne Newcastlessa on melko kamalaa verrattuna muihin kaupunkeihin joissa olen käynyt, täällä ei paljon tilaa anneta sillä kaikki olettaa toisten tietävän minne on menossa).

Kyllä se ilmasto tekee suuren vaikutuksen. Melkein ainainen auringonpaiste pistää hymyilyttämään vaikka olisi kuinka huono päivä töissä.