Aihe: Minne teidän mielestä kuulutte?

[Elli]

Sellainen ajatus on viime aikoina ilmestynyt mieleeni, että te, jotka olette jo kauemmin asuneet Australiassa; Tuntuiko teistä heti siltä, että nyt olette kotona ja tänne jäätte? Tajusitteko heti, että tänne te kuulutte Suomen sijaan?

Eräs ystäväni on puoliksi suomalainen ja puoliksi saksalainen ja hän ei tunne enää 100% kodiksi kumpaakaan. Suomessa kaipaa toista maata ja Saksassa toista maata.. Onko tämä tuttu tunne myös teille? Mistä tietää, että haluaa jäädä tänne ja tänne kuuluu?

Olen muuttanut Australiaan vasta syyskuun alussa (ja viihdyn  hyvin!), ja jo nyt Suomi tuntuu kaukaiselta ajatukselta, mutta en tiedä onko Australiakaan välttämättä se maa, jossa loppuelämääni haluan asua. Siksi kaipaisinkin neuvoja konkareilta, mistä sen sitten tietää..

Vähän sekavaa ajatuksen juoksua, mutta olisin onnellinen jos jollain on ollut kokemuksia näihin tuntemuksiin liittyen ja haluaisi jakaa

Terkuin,
Elli

[hmclehto]

Moikka,

Ei tuntunut heti kodilta, mutta ei myoskaan Suomi tunnu kodilta vaan Englanti, jossa asuin noin seitsemisen vuotta Luulen, etta aina tulen olemaan gypsy ja muuttamaan paikasta toiseen. Nytkin ollaan prosessissa muuttaa taalta Villista Lannesta tuonne Itaan. Ei sen puoleen, rakastan ilmastoa, ihmisia, rantoja ja monia monia muita juttuja ja sanonkin etta koti on siella minne hattuni lasken.

Terkuin, Hanna

[Reijo]

Kyllä ainakin omasta mielestä Australiassa  on oma hima, sen hyvin huomas kun oli käymässä suomessa vähän aikaa sitten ja kaipas jo himaan parin viikon jälkeen.

[jounij]

Noin 10 - 12 vuotta Australiassa asumisen jälkeen aloin tuntea itseni enemmän australialaiseksi kuin suomalaiseksi. Kansalaisuuden ottaminen 13 vuoden maassa asumisen jälkeen vielä entisestään vahvisti tätä tunnetta (vai tulikohan kansalaisuus otettua juuri siksi, kun alkoi tuntea itsensä niin australialaiseksi että!? ). Mutta vaikka tunnen itseni edelleen myös osittain suomalaiseksi, en ole ikinä ikävöinyt takaisin Suomeen (vaikka siellä onkin mukavaa käydä toisinaan tuttuja tapaamassa).


Tuumaa

[eevis]

(vaikka siellä onkin mukavaa käydä toisinaan tuttuja tapaamassa).

Hyvä lisäys, muuten ois tullut keppiä! 

Asuin Melbournessa vain vuoden, mutta sinä aikana kotiuduin niin täysin, että pitkään Suomeen palaamisen jälkeen ikävöin niitä siellä muodostuneita pieniä arjen rutiineja ja juttuja (mm. eräs "muka-köyhä" hanurinsoittaja kotijuna-asemani edessä joka aamu (siis en asunut itse asemalla, vaan siis kotiani lähinnä oleva asema, toim. huom. ) ), joten taidan olla samaa heimoa kuin hmclehto, "koti on siella minne hattuni lasken" ja missä minulle tärkeät ihmiset ovat... hmm ja nekin ihmiset saattavat olla Suomessa asti, eli ehkä se on sitten vaan se hattu. Kai se on vaan se tuttuihin ympyröihin asettuminen, ja kun ne ympyrät sopivat, tuntee olevansa kotona. Ainakin kunnes tulee tarve päästä taas jonnekin muualle.

[ausseihin!]

Mun on tietty vielä melko aikaista tällaiseen asiaan mitään sanoa, mutta nyt puolivuotta maassa asuneena tuntuu, etten haluaisi tänne jäädä, vaikka ilmeisesti miehen työn puolesta se olisi mahdollista. Luonto on uskomattoman upeaa ja monipuolista, siis aivan käsittämättömän mahtavaa (vaikkakin hengenvaarallisten eliöiden määrä on turhan suuri), mutta sitten muuten, en tiedä. Musta tämä maa tuntuu turvattomalta ja pelottavalta. En haluaisi kasvattaa lapsiani täällä nuoriksi, vaikka Suomessakin nuoret voivat tällä hetkellä todella huonosti. Koulutus lienee yksi suurimmista syistä, mutta muutenkin on vain tullut sellainen tunne, että lasten on turvallisempi kasvaa nuoriksi ja aikuisiksi Suomessa, Jokelan ja Kauhajoen tragedioista huolimatta. Lisäksi mulle läheiset ystävät ovat niin tärkeitä, että koen olevani orpo ilman heitä, vaikka tietysti ne kaikkein rakkaimmat eli oma perhe on täällä. Mutta tiedän kyllä, että kunhan me Suomeen muutaman vuoden päästä palaamme, tulen kaipaamaan täältä paljonkin asioita, ainakin huikaisevia luontoa ja varsin mainionoloista ilmastoa.

[jounij]

(vaikkakin hengenvaarallisten eliöiden määrä on turhan suuri)

Montako hengenvaarallista eliötä olet muuten tämän puolen vuoden aikana nähnyt? Ja moniko niistä käyttäytyi uhkaavasti?


Utelee

[Jaaks]

Mun on tietty vielä melko aikaista tällaiseen asiaan mitään sanoa, mutta nyt puolivuotta maassa asuneena tuntuu, etten haluaisi tänne jäädä...
Musta tämä maa tuntuu turvattomalta ja pelottavalta...Lisäksi mulle läheiset ystävät ovat niin tärkeitä, että koen olevani orpo ilman heitä

Useinkin kaikki ennen kokematon ja tuntematon on turvatonta ja pelottavaa ja varsinkin ilman sitä omaa "turvaverkostoa" ja näin tuntuu jostain syystä olevan varsin usein juuri suomalaisten kanssa jotka ovat muuttaneet suomesta tänne 

Oletko käynyt missään muualla Australiassa kuin Newcastle / NSW

[RUU]

Minä äänestän samaa kuin pari edellistäkin: kuulun sinne missä perhe ja ystävät ovat.
Jos saisin Suomesta muutaman valitun ystävän tänne, koti olisi täysin täällä. Nyt sosiaalinen verkosto on vielä muotoutumassa, vaikka siinä "noodeja" jo onkin. Kunhan se tästä laajenee ja ennenkaikkea syvenee niin viisari siirtyy koko ajan tänne päin.
Toki Suomessa on puolensa, mutta kun kokonaisuus ratkaisee...

Oma tuntumani on, että minä mieluummin kasvatan lapseni isoiksi täällä. Se nuorena eläminen tulee hiljalleen vastaan kun talossa on kaksi esimurkkua, joten saatte muutaman vuoden kuluttua kysyä, minkälaista näillä nurkilla on johdatella noita isoiksi.  Olen oikeastaan aika yllättynyt Miran (toivottavasti muistin nimen oikein) kokemuksista ja ajatuksista. Joko teillä on oikeasti paljon "vilkkaampaa" se elämä siellä tai me katsomme maailmaamme hyvin eri tavoin.
Suosittelen lämpimästi, että ennen Australian hylkäämistä kokeilette jotain ihan erilaista paikkaa, jos mahdollista. Olisi miehen mahdollista saada siirto? Ja tässä kohdassa suosittelen pohjoista tai länttä, niillä suunnilla voi olla leppoisampaa (voisit hyvinkin nauttia esim QLD:n rannikon pienemmistä paikoista, jostain Hervey Bayn tai Rockhamptonin tapaisista, joissa elämä soljuu rauhassa ja mukavasti eteenpäin).

Lasten kasvatuksen kohdalla oz-ihmemaan puolesta: ihmisten sosiaaliset taidot, ihmisten heterogeenisyys (olen hiljalleen alkanut arvostamaan tätä), leppoisuus & rentous, joustavuus & eri tilanteista selviytyminen. Koulujärjestelmässäkin on loistavat puolensa, jotka taatusti mielellään veisin Suomeen, jos lapset sinne lähivuosina viedään.

[Elli]

Onpas mielenkiintoista lukea teidän ajatuksianne! Pyrin ehdottomasti pitämään mieleni avoimena ja sovimme jo aikoinaan, kun muuttoa alettiin suunnitella, että pakko olla ainakin kaksi vuotta. Nimenomaan siitä syystä, että alussa vertaa kaikkea Suomeen ja jos ei ole verkostoa, niin siinä voi muutaman kerran tulla suru puseroon ja ikävä kotimaahan. Kahden vuoden kohdalla (ellen osoittaudu aivan sosiaalisesti kyvyttömäksi) luulisin, että ystäviä ja työkavereita on tullut muutama kerrytettyä ja elämä näyttääkin ihan toisia puolia.

Ymmärrän hyvin, että puolen vuoden jälkeen on vielä takkuista ja Suomi on mielessä kovasti. Vaarallisuudesta en tiedä, koska asun itse Palm Covessa, aivan Cairnsin kainalossa ja täällä on todella turvallista ja letkeä meininki. Työtä sain hakematta ja puuhaa riittää. Asiaa helpottaa varmaankin poikaystäväni sukulaisperhe, jonka kanssa arkea tulee koettua eri kulmasta. Katsotaan sitten, kun muutto Tasmaniaan puoleksi vuodeksi (ainakin) uhkaa loppuvuodesta, kuinka sitten suu pannaan, kun unelmatropiikista kiskotaan..

Mutta sitä mietin, tulenko aina jossittelemaan kumpaan maahan (tai jonnekin muualle) kuulun.. Muuttaminen näillä etäisyyksillä ei ole helppoa ja montaa kertaa ei haluaisi päätöksiä tehdä. Poikaystävänikin ehti suomettumaan niin Suomen vuosinamme, että hänkin on ihan ymmällään.. Mutta täytyy nyt nauttia päivä kerrallaan:)

[sanni]

Itsellani meni Ausseissa ensimmaiset kaksi vuotta sellaisissa fiiliksissa, etten tuntenut mitaan paikkaa oikein kodiksi. Takana oli useampi vuosi kiihkeaa maasta toiseen hyppelya, mika varmaan vaikutti myos asiaan. Kulttuurien ja elinympariston muuttuessa kulttuurishokki ja siita selviaminen ottaa aina aikansa yksilosta riippuen. Elama on aika erilaista, kun on paattanyt jonnekin jaada, eika ole heti valmis pakkaamaan laukkuja (niin kuin backpackerina elo itseni kohdalla oli). Kahden vuoden jalkeen aloin oikeasti tajuta tata elamanmenoa ja ajattelua ja yhteiskuntaa. Samalla oli muodostunut hyvia tyo- ja ystavyyssuhteita seka myos valkeni se, etten ollut taalta heti minnekaan lahdossa, joten kaipailu muualle oli turhaa. Tuon valaistumisen jalkeen elama oli monin verroin helpompaa. Sita ennen olin aika usein romanttisen Suomi-nostalgian kourissa. Siitakin taudista paasin eroon, kun 5-v tauon jalkeen mentiin taas Suomeen lomalle ja tuli oikea koti-ikava tanne. Se oli mukava tunne - tiedan nyt missa koti on. Olisi pitanyt kuunnella siskoani jo 10-v sitten, kun yrittelin silloin talloin Suomeen paluuta: 'Et sa kuitenkaan taalla koskaan viihdy'. Olisi muutama muutto jaanyt valiin

Minakin kasvatan mieluummin lapseni taalla: sosiaaliset taidot ja monikulttuurisuuden/erilaisuuden suvaitseminen ovat alkaneet merkita enemman kuin se oikein vastaaminen kokeissa. Eika nama ihmiset taalla niin kamalan tyhmia ole

[Aikis]

Ihmiset sopeutuvat uusiin oloihin ja vieraaseen kultttuuriympäristöön niin yksilöllisesti...ja kussakin tavassa myös puolensa ja puolensa. Yksi havainnoi ja reflektoi tarkasti, mutta saattaa jäädä sivustakatsojaksi. Toinen solahtaa uusiin kuvioihin 'kuin kala veteen', mutta sopeutuminen saattaa jäädä epäaidoksi ja sekavaksi. Kolmas etenee hitaasti ja viisaan varovaisesti, mutta varovaisuudesta voi tulla ylitsepääsemätön kynnys. Neljännen aktiivisuus, innostus ja rohkeus kantaa pitkälle, mutta vaarana on epärealistisuus. Sanoo asiaan perehtynyt Joseph Shaules.

Monet ekspatit ja siirtolaiset puolestaan sanovat, että kerran kun lähtee, ei enää sen jälkeen kuulu minnekään - on ikuisesti sellainen 'kahden maan kansalainen' tai kiertolainen. Siksi ei ole ihme, että Ellin seuraksi niin moni miettii ja pähkäilee tuota kuulumistaan.Näin ainakin itsekin olen tehnyt. Enkä ole ollenkaan vieläkään täysin sopeutunut takaisinkaan kotimaahan...joskin kovasti on jo helpottanut.

Kyllä minäkin olen iloinen että sain monta tärkeää vuotta 'kasvattaa' nimenomaan naispuolista kuopustani Australiassa. Tuskin edes tuntisin häntä niin hyvin ja suhteemme olisi niin hyvä, jos hän olisi kasvanut Suomessa, jossa on paljon haasteellisempaa elää perhekeskeisesti. Ja osittain yllä mainituista syistä myös olen tyytyväinen myös koulutukseen. Mutta tunnen kyllä sympatiaa myös häntä itseään kohtaan, joka ei ollut asiasta samaa mieltä...

[jounij]

Elama on aika erilaista, kun on paattanyt jonnekin jaada,...

Saatoit, Sanni, osua naulan kantaan. Itse tulimme tänne aikoinamme ilman mitään aikataulua takaisinpaluusta, vaikkakin sukulaisille Suomessa puhuttiin pari vuotta kestävästä poissaolosta, jotta heidän olisi helpompaa sopeutua tilanteeseen. Niinpä emme olleet "koko ajan lähtövalmiina", jolloin energiat saattoi keskittää paikallisten tapojen oppimiseen ja ymmärtämiseen, niiden turhan arvostelun ja vastustamisen asemesta.

Olen ollut huomaavinani monissa tänne tilapäisesti tulleissa, etteivät he edes yritä ottaa kaikkea irti tästä tilanteesta, vaan elävät koko ajan tulevaan Suomeen paluuseen tuijottaen. Ajatellaan siis hieman näillä linjoilla: "Koska kuitenkin muutamme 'kohta' pois, niin turha täällä Australiassa on... etsiä paikallisia ystäviä... opetella paikallisia tapoja... etsiä uusia harrastuksia Suomeen jääneiden tilalle... jne. Mutta sitten taas jotkut alunperin tilapäisesti tulleet (etenkin ne, joilla on nähtävästi helpommin[?] paikalleen juurtuvia lapsia), jotka ovat avoimin, vastaanottavaisin mielin lakanneet murehtimasta sitä, kuinka "Suomessa kaikki oli paremmin", ovat usein havainneet jäävänsä mieluummin Australiaan kuin palaavansa takaisin Suomeen opettelemaan siellä tällä välin muuttuneita kuvioita.

Melkeinpä kaikkien täällä kauan asuneiden suomalaissiirtolaisten suusta voi kuulla lausahduksen: "me tulimme tänne kahdeksi vuodeksi". (Australian valtio maksoi yhteen aikaan matkat, jos sitouduit jäämään tänne kahdeksi vuodeksi.) Itse arvelen, että myös noina suuren siirtolaisuuden aikoina tänne tuli paljon ihmisiä, jotka käyttivät sen kaksi vuottaan haaveillen Suomeen paluusta - siinä sivussa edes huomaamatta, mitä hyvää Australialla on tarjottavanaan. Melko monet palasivat takaisin Suomeen kahden vuoden kuluttua, ja jäljelle jääneet olivat kai sitten niitä "tässä ajassa ja paikassa eläjiä". Siirtolaisluonteita!



Pohtii

[ausseihin!]

(vaikkakin hengenvaarallisten eliöiden määrä on turhan suuri)

Montako hengenvaarallista eliötä olet muuten tämän puolen vuoden aikana nähnyt? Ja moniko niistä käyttäytyi uhkaavasti?


Utelee

Itse en ole onneksi vaarallisia nähnyt, mutta ystäväperheemme näkivät Sydney funnel webin noin 50 metirä meidän kotiovelta. Mulle riittää pelkkä tieto siitä, ettei luonnossa voi liikkua Suomen tapaan huolettomasti ilman, että tarvitsee pelätä maailman vaarallisinta hämähäkkeja ja käärmeitä monen muun lomassa. En voi antaa lasteni juoksennella kukkakedolla ja kiipeillä puihin ja ronkkia maassa olevia koloja, niitä kaikkia Suomessa tutuksi tulleita aktiviteetteja.

Tiedän, että olen tällä hetkellä vaiheessa, että ei ole vielä ystäviä täällä ja muutenkin honeymooni taitaa olla ohi, josko mulla sellaista on ollutkaan. Alueena tämä Newcastle on kuitenkin niin upea, kun melko pienellä liikkumisella pääsee näkemään monenlaista maisemaa. Viime viikonloppuna olimme Blue Mountainsilla ja se paikka tuntui jo heti turvallisemmalta. Talojen ovissa ja ikkunoissa ei ollut kaltereita taikka verkkoja, toisin kuin täällä tuntuu olevan. En tiedä, jotenkin kun vaan katselen ihmisiä täällä ja heidän tapaa olla olemassa niin se tuntuu vain niin vieraalta. Mutta niinpä kai sen kuuluukin, puoli vuotta on kuitenkin lyhyt aika. Mies voisi ehkä saada siirron Sydneyhyn tai Perthiin, mutta Sydney on ainakin ehdottomasti poissa kuvioista, Perth taas ei herätä minkään sortin fiiliksiä. Kyllähän me olemme täällä sillä asenteella, että palaamme Suomeen. Tulimme hakemaan muutaman vuoden kokemuksen asua ulkomailla, mutta koti maa ompi Suomi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Itse olen tällä hetkellä kotona lasten kanssa ilman kunnollista mahdollisuutta edes luoda sosiaalisia verkostoja ja se luultavasti myös vaikuttaa ajatuksiini. Menemme jouluksi Suomeen ja on kyllä tosi jännä nähdä, millaiset fiilikset on palata takaisin tänne. Pelottaakin hieman, jos tulee olo, etten halua tulla.

Mira

[sanni]

Ausseihin! Kay Playgroup australian sivuilla. Melkein joka paikassa on playgroup, jonne voit vieda lapset leikkimaan ja itse tapaat muita kotiaiteja ja -isia. Heilla on paljon ohjelmaa ja sen kautta voit 'verkostoitua' katevasti. Meilla ainakin on jos jonkinlaisia tapahtumia ja syntymapaivia jne jatkuvasti sen viikottaisen leikkisession lisaksi.

Kulttuurishokista loytyy paljon hyvaa tietoa netista ja muualta. Kannattaa ehka lukea, jos nama sopeutumisasiat ovat pinnalla ajatuksissa. Kulttuuriin sopeutuminen on yksilollista, mutta yhteisia tekijoita loytyy myos, ja niihin tutustuminen voi auttaa omien tuntemusten kasitteellistamisessa ja tunnistamisessa.

[hmclehto]

Kiva lukea muiden mielipiteita. Minulla on kylla taysin pain vastoin; Suomeen en kaipaa yhtaan siis maana, perhetta kyllakin. En usko, etta sinne ikina tulen takaisin muuttamaan, never say never kuitenkaan (kohta 10 v poissa olleena). Tuntuu, etta nama "ulkosuomalaiset" ovat paljon mukavampia ja suvaitsevaisempia kuin ne "suomalaisen - suomalaiset" siis toki on poikkeuksia. Enka halua ketaan loukata, mutta kun maa on pieni niin helposti tuijotetaan omaan napaa ja ajatellaan vaan, etta se se on se paras paikka maailmassa. Suomessa on yksi suurimpia itsemurha tilastoja maailmassa ja mita noihin ampumisiin tulee, ehka siella ei asiat kuitenkaan ole niin huippu hyvin.....
Olen ylpea suomalaisuudestani ja aina tulen itseani kutsumaan suomalaiseksi ja nyt odotan kovasti josko "paasisin" sukuloimaan reilun kahden vuoden tauon jalkeen ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa.
Kuten on mainittu avointa mielta. Kaikkea ei kannata verrata miten asiat ovat Suomessa, vaan ottaa jos ei muuta niin kokemuksena.

Lykkya tyko "maailman kansalaiset"

Hanna

[ausseihin!]

Me kuulumme yhteen playgrouppiin, mutta siellä käyminen on ollut melko takkuista, koska nuorimmaisemme ei halua siellä olla ja tekee kaikkensa, jotta kukaan ei haluaisi hänen kanssaan leikkiä ja vanhemmalle ei taas löydy seuraa, koska kaikki ovat jo preschoolissa. Onneksi hänkin aloittaa preschoolin ensi vuoden alusta ja saa ikäistään seuraa. Hän kaipaa sitä todella paljon. Itse en taas jotenkaan tunnu pääsevän sisään siihen porukkaan. Pitäisi tietysti vain itsepintaisesti käydä, vaikka lapset eivät siellä viihdykään. Onneksi olemme tutustuneet yhteen Kanadasta tulleeseen perheeseen ja toiseen Ruotsista tulleeseen, muuten olisin varmasti tullut jo hulluksi. Pidempiaikaista seuraa emme heistä valitettavasti saa: ruotsalaiset muuttavat pian Melbourneen ja kanadalaiset lähtevät ensi huhtikuussa takaisin kotimaahansa.

Kiitos että vinkkasit tuon kulttuurishokki asian. Täytyypä tutustua.

[ausseihin!]

Enka halua ketaan loukata, mutta kun maa on pieni niin helposti tuijotetaan omaan napaa ja ajatellaan vaan, etta se se on se paras paikka maailmassa.

Musta se on kyllä aika luonnollista, että omaa kotimaataan pitää maailman parhaampana paikkana. Se ei tietysti tarkoita sitä, etteikö maailmassa voisi olla hienoja ja hyviä paikkoja asua muuallakin. Niin kuin onkin. Suomalaiset nuoret tekevät tosiaan eniten itsemurhia maailmassa, mikä on kamala asia. Juuri Australiassa julkaistu tutkimus totesi, että tämän maan alkuperäisasukkaiden nuoriso sijoittuu heti toiseksi. Tuo samainen tutkimus totesi, ettei aussinuorella mene kovin hyvin monessakaan asiassa. SBS kertoi siitä uutisissaan pari päivää sitten ja Heraldissa oli uutinen muistaakseni eilen.

[RUU]

Itse en ole onneksi vaarallisia nähnyt, mutta ystäväperheemme näkivät Sydney funnel webin noin 50 metirä meidän kotiovelta. Mulle riittää pelkkä tieto siitä, ettei luonnossa voi liikkua Suomen tapaan huolettomasti ilman, että tarvitsee pelätä maailman vaarallisinta hämähäkkeja ja käärmeitä monen muun lomassa.

Tahan mennessa luulen liikkuneeni melkein jokaisessa luontotyypissa talla mantereella, pl trooppinen marka sademetsa (tuolla mantereen pohjoisimmissa osissa), joissain paikoissa enemman, toisissa vahemman. Noilla retkilla olisi potentiaalisesti pitanyt tulla vastaan vaaroja mutta joko en ole tajunnut sita tai ei ole oikeasti tullut.

Pihapuutarhassa ja puistoissa puolestaan toki asustaa monen sortin monkiaisia, hamahakeilla on upeita verkkoja, jne mutta kylla niita palsetkin ovat oppineet katsomaan. Saantohan on mahdollisimman yksinkertainen: katso *ensin* ja mene tyhjaan kohtaan (eli siis vaista suosiolla jo paikalla olevia).
Samoin meidan kortteleissa on tavatty pythoneita, kuten niin monesta muustakin paikasta taalla. Kaarmeet ovat hyvin arkoja luonnostaan ja mielellaan vaistavat ihmista aina kun voivat. Ja, elainten tapaan, uhatuksi tullessaan varoittavat ensin ennen puolustautumista joten siinakin vaiheessa on viela aikaa poistua tilanteesta ilman vahinkoa.

Tulimme hakemaan muutaman vuoden kokemuksen asua ulkomailla, mutta koti maa ompi Suomi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Itse olen tällä hetkellä kotona lasten kanssa ilman kunnollista mahdollisuutta edes luoda sosiaalisia verkostoja ja se luultavasti myös vaikuttaa ajatuksiini. Menemme jouluksi Suomeen ja on kyllä tosi jännä nähdä, millaiset fiilikset on palata takaisin tänne. Pelottaakin hieman, jos tulee olo, etten halua tulla.

Milta tuntuisi asua Suomessa 3 tai 5 vuotta ilman ystavia? Tuskin miellyttaisi.
Toisaalta juuri tuolla asenteella moni tilapaisesti lahtenyt siirtolainen elaa uudessa kodissaan. Yksilollinen valinta tietenkin mutta mikaan ei koskaan voi paihittaa paikallista viisautta! Ja seurastakin voidaan olla montaa mielta mutta hyvaakin sellaista voi loytaa, jopa true blueitten joukosta.

[jounij]

En voi antaa lasteni juoksennella kukkakedolla ja kiipeillä puihin ja ronkkia maassa olevia koloja, niitä kaikkia Suomessa tutuksi tulleita aktiviteetteja.

Minulla käy vähän sääliksi lapsianne. Heillä on turhan hyvät mahdollisuudet periä arkuutesi, josta mahdollisesti saavat sitten sinun laillasi kärsiä loppuikänsä.


Rentoutumaan kehottaen

[Leokatti]

Minä olen päättänyt olla lokeroimatta itseäni ollenkaan. Miksi pitäisi olla sellainen olo, että "kuuluu" jonnekin? Tällä hetkellä asun Australiassa, tulevaisuudessa voi olla toisin. Tämä pallo on tässä vuosien vieriessä vain pienentynyt entisestään ja jos jonnekin on pakko kuulua, niin minä kuulun sitten sille... 

[arixmel]

Aikansa vie se sopeutuminen, sama asia toimii myos mikro tasolla, siis maan (minka vaan) sisaisesti, itsella kesti muutama vuosi aikaa alkaa ajatelemaan itseani brissylaisena Mellunmakeen kotitumiseni jalkeen.

Vaikka mita sita turhia lokeroimaan kuten Leokatti sanoikin.

Muistan saman ilmion tapahtuneen myos suomessa "normaalien" muuttojen yhteydessa. Opiskelupaikkakunnallani oli paljon ihmisia ympariston maalaiskunnista, ja osalla oli tapana menna joka viikonloppu "kotiin" ja osa muutti sitten "pysyvasti" paikkakunnalle. Nailla pysyvasti paikkakunnalle tulleilla oli ihan erilaiset harrastukset ja vapaaajanviettotavat kuin tilapaisasukeilla. Eli ekin kuullostaa aika osuvalta mita Sanni sanoi etta elama on erilaista kun on paatanyt jaada.

nimimerkilla: kyynarpaita myoten mullassa ja savessa puutarhassa moyrityn paivan jalkeen ja en tainnut kiinnittaa huomiota yhteenkaan otokkaan , eli niihinkin tottuu ja ei se luonto ole sen kummempaa taalla kuin suomessakaan,,,,paitsi ylhaalla krokotiilimaassa   
xcv

edit: tassa kun omia kirjoitusvirheita korjailen niin kommentoin jo jaljempana tulleita viesteja (oh no, olen ikuisessa korjailu/kommentointi kierteeddssa ) En sanoisi etta ausseihin on sen hankalampi tutustua kuin mihinkaan muuhunkaan kansallisuuteen, joidenkin ihmisten kanssa vain kemiat osuu kohdalleen ja joidenkin ei. Tietenkin sille kemioiden sopimiselle pitaa antaa itse myos mahdollisuus eli menna sinne ulos ja hymyilla (pois se minusta tosin  ) )

[Merja]

Mielenkiintoinen viestiketju 

Meidän reilun kahden vuoden kokemuksella voisin sanoa että jokainen käy läpi kulttuurishokin tavallaan ja ajallaan. Itse ekstroverttinä valitan nopeasti kaikesta josta valitettavaa riittää, mutta niin tein Suomessakin. Minun mielestäni valittaminen on sallittua ja joidenkin keino käsitellä ahdistavia tunteita. Parempi purkaa ne heti kun padota niitä sisäänsä ja sitten ampua joku tai itsensä 

Joka maassa riittää ongelmia ja miksei niistä saisi puhua? Mikä jää loppujen viimeksi viivan alle on se jolla on merkitystä. Siirtolaisella/ekspatriaatilla/komennustyöläisellä on vaiheita, jolloin kaikki on ihanaa ja vaiheita jolloin kaikki menee päin p.. uuta. Se on osa elämää. Kaikilla ei ole isoja vaihteluita ja toisilla taas niitä on äärimmäisyyksiin saakka. On turha mennä sanomaan että jokin tapa reagoida on oikea...

Omasta puolesta sanoisin että vaakakuppi on aika tasan tällä hetkellä kummankin maan puolesta. Molemmissa on todella hienot puolensa mutta on myös ne todella rasittavat kääntöpuolet. En minä osaa sanoa minne kuulun, paitsi kun juttelen läheisten kanssa, niille on parasta antaa sellainen kuva että kotiin mennään kun ei ole itse vielä varma jäämisestä.

Mira, kannattaa tutustua ehdottomasti joko paikallisiin tai sitten suomalaisiin. Jos ei ole mitään verkostoa, etenkin pienten lasten äidillä joka muutenkin jää helpolla yksin kotiin lasten kanssa, tulee kaikista vastoinkäymissitä elämää suurempia ja kurjuus valtaa mielen helposti. Niitä ystäviä joutuu etsimään ja se kestää aikansa!! Minulle muotoutui vasta toisena vuonna selkeä ystäväpiiri.

Ausseihin on aika vaikea tutustua sillä heillä on jo valmis ystäväpiiri, mutta ekspatit ovat hyvää seuraa sillä heidän kanssaan on samanlaisia kokemuksia, olivat he sitten tulleet mistä maasta tahansa.

Ötököitä ei kannata pelätä, meidän lapset ovat ainakin saaneet mellastaa vapaasti metsissä ja muualla kunhan niille on opetettu ettei kaikkia koloja kannata ronkkia kädellä (keppi on parempi). Kuten sanottu, eläimet ovat arkoja ja aika harvinaisia on niiden kanssa ongelmat. Murkunpuremia on kyllä saatu ihan riittävästi 
Varmaan meidänkin puutarhassa on myrkyllisiä hämppyjä, mutta ne saavat rauhassa lymytä pensaikoissaan. Eivät ne tule ja vaani ohikulkevia lapsia. Itsekin olin aika ötökkäkammoinen ennenkuin tulimme tänne, mutta se kaikkosi aika nopeasti.Ehkä kun olin töissä kaiket päivät, auttoi kun oli muuta ajateltavaa niin paljon.

Tsemppiä kulttuurishokin kanssa, se menee ohi ihan varmasti! Ja rohkeasti kavereita etsimään, minunkin paras ystäväni tällä mantereella asuu parin tuhannen kilometrin päässä mutta ei se ystävyyttä estä!

[Milka]

Mina kuulun selkeasti Australiaan, mutta en sano ettenko taas Suomeen sopeutuisi jos sinne kohtalo heittaisi.  Pari kertaa on ollut lahella, silla tuo Ruotsinmaa nayttaa aina tasaisin valiajoin kutsuvan. Viela ei olla vastattu kutsuun, mutta eihan sita tieda jos vaikka...

Mina nyt olenkin erittain sopeutuvainen ja koti on siella missa paatan sen olevan. En ole koskaan potenut 'koti-ikavaa' Suomessakaan eri paikkakunnilla asuessa. Ystavapiiri on muodostunut tanne seka muista maahanmuuttajista etta ausseista. Vaikeampaa minusta on Suomessa suomalaisiin tutustua ja ystavapiiria muodostaa kuin taalla. Mutta jokainen tietysti tyylillaan.

Janna juttu mita Ari kertoi tuosta maansisalla muuttamisesta ja sopeutumisesta. Onko teilla muilla maansisalla muuttaneilla ollut 'kulttuurishokkia'?

[jounij]

...valitan nopeasti kaikesta josta valitettavaa riittää, mutta niin tein Suomessakin. Minun mielestäni valittaminen on sallittua ja joidenkin keino käsitellä ahdistavia tunteita. Parempi purkaa ne heti kun padota niitä sisäänsä ja sitten ampua joku tai itsensä

Mahdollisesti viittaat tähän minun lausahdukseeni tuolta ylempää:

...niiden turhan arvostelun ja vastustamisen asemesta...

Toki valittaminen on sallittua, mutta silti enimmäkseen turhaa: montako kertaa ossit ovat muuttaneet valittamisesi tuloksena toimintatapojaan tai sitä, mikä ikinä on ollut valittamisesi kohteena? Blogisi lukemisen perusteella eivät kovinkaan monesti?! Toivottavasti höyryjen pihalle päästäminen on tuottanut sinulle sitten edes jonkinlaista tyydytystä. Omalla kohdallani en koe tarvetta valittamiseen, eikä minua kukaan koskaan tapaakaan kovin kiukkuisessa mielentilassa.

Minä voisin allekirjoittaa Milkan edellisen kommentin täysin (paitsi tuo Ruotsiin muuttaminen ei ole koskaan ollut itsellä mielessä ). Brissystä Canberraan muuttaessani en kokenut kulttuurishokkia itse muuttamisen takia. Muutin Canberraan aloittaakseni työn uudessa työpaikassa, ja kaikki - siis aivan kaikki - energia meni uuden työpaikan tavoille opiskeluun. Se oli intensiivistä aikaa. Minulle maksettiin käsittääkseni samansuuruista liksaa kuin vastaavan työkokemuksen omaavalle ossille olisi maksettu. Niinpä minulta odotettiin myös samanlaista työpanosta. Mitään ei olisi esimerkiksi saanut anteeksi sen takia, että puhuin vielä siinä vaiheessa hieman puutteellista englantia. Ei auttanut jäädä uneksimaan: paitsi että piti koittaa keskittyä omiin työtehtäviini, minun piti koko ajan tarkkailla mitä ympäristössä keskusteltiin, jotta olisin heti asiasta jyvällä, kun ja jos joku kolleega kysyi minulta jotain. Brisbanessa asumiseni aikanahan en ehtinyt olla kuin parissa lyhyehkössä määräaikaistyösuhteessa, ja niissä tehtäväni olivat sen verran itsenäisiä, ettei vastaava keskittyminen ympäristön tapahtumiin ollut tarpeen.
 
Olin joka ikinen ilta aivan puhki, eikä siinä jäänyt aikaa pohtia muunlaisia kulttuurishokkeja. Tuota vaihetta kesti noin kolme kuukautta. Sen jälkeen olin jo tottunut siihen työn ohessa muiden kuunteluun, ja ilmeisesti oma ajattelunikin alkoi siinä vaiheessa entistäkin enemmän kääntyä englannin kielelle, joten minun ei enää tarvinnut rasittaa itseäni yhtäaikaisella kaksikielisellä ajatustoiminnalla.


Muistelee

[Silppu]

Tunnen kuuluvani Australiaan. Muutettiin vajaa neljä vuotta sitten tänne sillä periaatteella että tämä on uusi kotimaamme, josta emme tienneet kovinkaan paljon. Teimme myös sellaisen vapaaehtoisen sitouttavan päätöksen, että jos toinen meistä aikuisista haluaa takaisin Suomeen, niin sinne palataan koko perhe. -No kumpikaan ei ole halunnut, ja mitä enemmän aikaa kuluu niin sitä varmempaa on, että tuota optiota ei koskaan käytetä. Lisäksi olemme olleet itse päämäärätietoisia ja aktiivisia verkostoitumisen suhteen. Paikallisessa luterilaisessa kirkossa käydessämme meillä oli aluksi paljon eläkeläisiä ystävinä, ja se olikin varsin rikastuttavaa oppia tuntemaan vanhan polven ausseja. Myös Australian suomalaisten kanssa verkostoituminen on tullut tärkeäksi.

Aivan kuten Jounikin, niin kertaakaan ei ole edes käynyt mielessä muuttaa pysyvästi takaisin Suomeen. Pidin tästä maasta ja sen kulttuurista heti alusta lähtien ja olen kokenut, että olen vihdoin tullut "kotiin". Ehkä siihen tunteeseen on osasyynä loska ja kaamos, jota inhoan sydämeni pohjasta. Upean luonnon lisäksi aussien ystävällisyys ja positiivisuus ovat niin isoja plussia, joita en aivan heti vaihtaisi pois. Toki jotkut pikkuasiat ärsyttivät alkuun, mutta enää en huomaa niitä. Mitään sen suurempaa kulttuurishokkia ei ole ollut. Voihan olla että asumme joskus vielä jossakin muualla päin maailmaa, ehkä Suomessakin, mutta palaamme kuitenkin takaisin kotimaahamme Australiaan.

Silppu

[sanni]

Minä olen päättänyt olla lokeroimatta itseäni ollenkaan. Miksi pitäisi olla sellainen olo, että "kuuluu" jonnekin?

Namahan ovat hyvin henkilokohtaisia asioita, toisille tarkeita, toisille ei. Monesti myoskin itsestaanselvaa tai alitajuista. Itselleni tama Aussilaan 'kuuluminen' oli siina mielessa valaisevaa ja hienoa, etta minulla ei ole koskaan ennen elamassani ollut 'oikeaa kotipaikkaa' jonne olisin 'kuulunut'. Sen verran kiertelimme perheeni kanssa maita ja mantuja. Eli minulle tama 'kuuluminen' oli uutta ja olen siita aika innoissani. Tuntuu hyvalta kuulua jonnekin, enka tunne, etta olen itseani mitenkaan lokeroinut tanne kuulumalla! Kyllahan ne kuulumisen vaihtoehdot rajoittuvat maapallolla niihin paikkoihin, missa fyysisesti on elamaansa elanyt ja se kuulumisen tunne tulee sitten siita arkielamasta, jos on tullakseen. Kuinka syvalle nuo paikat menevat itseesi ja kuinka syvalle itse sukellat. (Onpas syvallista!). Kaikki ne maat, missa olen elanyt ovat aina osa minua, mutta en ole aikaisemmin tallaista kuulumisen tunnetta niista saanut. Olen kai nyt taalla sen verran tyytyvainen elamaani ja olen sen verran muailimaa nahnyt, etta ei ole tarvetta miettia seuraavaa satamaa. Ehka se kuuluminen tulee tasta? 

[jounij]

...olen vihdoin tullut "kotiin". Ehkä siihen tunteeseen on osasyynä loska ja kaamos, jota inhoan sydämeni pohjasta.

Mielestäni kaksi parasta syytä asua poissa Suomesta: loka- ja marraskuu! Tulisin intohimoisena laskettelijana kunnon lumen kanssa tekemisiin, mutta en aio enää ikinä eläessäni lapioida tai työnnellä kolalla lunta pois arkielämäni haitoilta. Täällä Canberrassa asumisessa on sekin etu, että talvisin lumille pääsee halutessaan aika äkkiä, mutta lumesta tai loskasta ei ole koskaan arkitoimiin liittyviä haittoja. Oho, alkaa taas tämäkin keskustelu lipsumaan aiheen ulkopuolelle... Seuraava kirjoittaja palatkoon asiaan!

[Merja]

jouni, en viitannut sinun kommenttiisi vaan lähinnä ajattelen kaikkia niitä keskusteluja joita käydään esim työpaikalla ahkerasti tällä hetkellä ja samoin monen ulkomailta tulleen (sekä Suomesta että muista maista) ystävän suusta kuulee valitusta tämän tästä.

Ehkä valittaminen on väärä sana sillä se on implisiittisesti negatiivinen. Ehkä "valittamista" luonnehtia myös keskusteluksi asioista jotka aiheuttavat voimakkaita tunteita Keskustellaanhan me paljon muustakin.

En minä pyri niinkään paljon "valittamisella" muuttamaan ketään, vaan ehkä haluan peilata mitä mieltä muut ovat ja näin tekevät muutkin. Toisaalta, työpaikkani on hyvä esimerkki siitä että kun tarpeeksi valitetaan niin asoiota tapahtuu! Siellä on ollut paljon tyytymättömyyttä (kansalaisuudesta riippumatta eli aussit ovat aivan yhtä kypsiä) ja nyt johto on heräämässä siihen että jotain pitää tehdä kun ihmiset eivät viihdy, väki vaihtuu ja koko ajan joku valittaa. Nyt alkaa ripeällä tahdilla tapahtua sielläkin muutoksia ja surveyt seuraavat toisiaan aiheesta "mitä haluat muuttaa". Minä olen tehnyt myyräntyötä jo kahden vuoden ajan ja syytänyt ehdotuksiani, joista osa on toteutettu, osa ei. Enhän minä toki kulje valittamassa ympäriinsä,sehän ajaisi ihmiset hulluksi, minä olen enemmän toiminnan ihminen. (ja mitä päiväkirjaani tulee, se on minulle höyryjen päästöpaikka, suomalaiseen tapaan, jos asiat ovat hyvin niin mitäs niistä raportoimaan).   

Luulen että iso ero Euroopan ja Australian välillä on siinä että Euroopassa ihmiset eivät tyydy kaikkeen kakkaan mitä päättäjät syytävät ja siellä muutetaan asioita kun ihmiset älähtävät. Täällä ihmisten vastaus huonoihin oloihin jne on se että vaihdetaan paikkaa. Työpaikkaa, koulua, kaupunkia jne,. Erittäin passiivista eikä se todellakaan muuta mitään. Sen sijaan että tartuttaisiin asioihin, keskusteltaisiin niistä ja yhdessä mietittäisiin mitä voisi tehdä paremmin. 

[sanni]

Luulen että iso ero Euroopan ja Australian välillä on siinä että Euroopassa ihmiset eivät tyydy kaikkeen kakkaan mitä päättäjät syytävät ja siellä muutetaan asioita kun ihmiset älähtävät. Täällä ihmisten vastaus huonoihin oloihin jne on se että vaihdetaan paikkaa. Työpaikkaa, koulua, kaupunkia jne,. Erittäin passiivista eikä se todellakaan muuta mitään. Sen sijaan että tartuttaisiin asioihin, keskusteltaisiin niistä ja yhdessä mietittäisiin mitä voisi tehdä paremmin. 

Ooh, minusta asia on tosin painvastoin Suomen ja Aussilan valilla! Mielestani Suomessa ei 'virallisesti' valiteta eika pahemmin alahdella, mutta ei myoskaan vahdeta paikkaa, vaan ennemminkin hammasta purren jatketaan huonoissa oloissa. Oman kokemuksen mukaan Aussilassa kylla on paljon enemman kansalaisliikkeita ja mielenosoituksia ja delegaatioita tyopaikoilla ja asuinalueilla jne, jotka ajavat asioitaan reippaasti. Myos tyopaikoilla ihmiset helpommin sanovat, mita ajattelevat ja vastustavat asioita, jos ne tuntuvat epareiluilta. Mielestani Eurooppa ei ole niin yhtenainen paikka, etta voisi tassakaan asiassa yleistaa. Mielenkiintoista, etta jollakin on noin poikkeavia kokemuksia!

(Ja taas mentiin aiheesta sivuun...)

[Milka]

Jatkan aiheen sivusta...

Mina olen Sannin kanssa samaa mielta etta taalla asioista valitetaan aanekkaasti ja asioihin yrittaan vaikuttaa, jos joku asia ei miellyta ja jos ei saada muutosta aikaan niin sitten vaihdetaan paikkaa. Mutta ainakin oman hyvan olon eteen tehdaan jotain, vaikka sitten vaihtamalla tyopaikkaa. Suomessa tormasin siihen etta kaikki vaan valitti kahvitunnilla, mutta eivat tehneet asian muuttamiseksi mitaan ja vaan hammasta purren karsivat samassa tyopaikassa vuodesta toiseen ja selan takana jurputtivat, eli ihmiset olivat passiivisempia oman hyvinvointinsa tavoittelussa. Vai onko se niin etta Suomessa ei saa nayttaa etta on tyytyvainen elamaansa, vaan aina pitaa keksia jotain mista valittaa....      En nyt taida oikein osata selittaa mita tarkoitan, mutta jos joku ymmartaisi edes rivien valista...

[ausseihin!]

Tiedän, että olen arka, mutta mä en oikeasti näe muuta keinoa kuin olla tosi tarkka ja varovainen, jos ja kun tuolla puskissa kerta kuitenkin on niitä hämähäkkejä ja käärmeitä, kuten täällä Newcastlessakin ihan kaupungissa on jo nähty kevään ensimmäiset brown snaket ja Sydney funnel web paikassa, jossa meidän tyttö on kerännyt kukkia. Eikös tuon Funnel webin tee erityisen vaaralliseksi juuri se, että se on agressiivinen hyökkäämään, vaikka eläimet yleensä mieluiten lähtevät karkuun ja käärmeissä oli joku vastaavanlainen lajike myös. Olen kuitenkin mielummin liian varovainen enkä näe ongelmana sitä, että lapset ovat sellaisia myös. Ehkä mä kykenen relaamaan jossain vaiheessa tai sitten en.

On totta, ettei Suomessakaan olisi kiva olla ilman ystäviä, mutta fakta kuitenkin on, että ne ovat siellä Suomessa eivätkä täällä. Olemme mieheni kanssa usein jutelleet, että jos tänne saisi kaverit niin sitten tänne voisi kuvitella jäävänsä. Australia on maana luontonsa ja maisemiensa sekä ilmastonsa puolesta kuitenkin vertaansa vailla. Enkä mä ihan tajuu, miten voi muuttaa vieraaseen maahan asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ikään kuin jäädäkseen, jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus.
Mutta kuten totesin, olemme olleet täällä vasta puoli vuotta ja tällä hetkellä Suomi-ikävä on aika kova, jopa kohta alkavaa marraskuun pimeyttä ja vesisadetta.

[chilifinn]

Sanni ja Jouni ovat jo kirjoittaneet mitä itse ajattelen. Myös Jounin kommentti loka- ja marraskuusta on naulan kantaan. Vaikkakaan tuo asia ei ole se ratkaisevin juttu asuinpaikkaa valitessa niin pelkkä kyseisen ajanjakson ajatteleminen saa kaiken Suomikaihon kaikkoamaan. 
Me olemme olleet täällä vasta vuoden enkä ole miettinyt kertaakaan mihin kuulun, enkä aio miettiäkään.Tulimme sillä asenteella että aika näyttää minne asetumme. Tykkäämme sekä Suomesta että Australiasta mutta valittamistakin löytyy molemmista maista.
Ötökkäkammoni ei vaikuta siihen missä haluan asua. Vaikka inhoankin käärmeitä ja hämähäkkejä niin ne eivät rajoita elämääni kuitenkaan siinä määrin että pohtisin asuinmaan vaihtoa asian takia (paitsi oikein heikkona hetkenä hetken verran  ). Meillä vaakakupissa painavat perhe-elämän ja sosiaalisen elämän sekä tietysti myös työelämän laatu. Siis elämänlaatu kokonaisuutena. Ilmasto ja eläimistö ovat siinä pieniä asioita mutta ilmastopisteet menevät ilman muuta Australialle. Vesipisteet sitten taas Suomelle. Ja eläimistön osalta täytyy sanoa että osaan minä tuhlata energiaa karhujen, susien, ja jopa sen hurjan kyyn pelkäämiseen suomalaisessa metsässä. 

Kuten Jouni ja Sanni jo sanoivat niin kyllä se tullessa oleva asenne ihan varmasti vaikuttaa sopeutumiseen. Jos tulee parin vuoden kommennukselle eikä ole aikomustakaan jäädä niin todennäköisesti hakee seuraa suomalaista ja muista ulkomaalaisista, valittaa herkemmin uusista oloista ja korostaa Suomen erinomaisia puolia. Se on minusta ihan luonnollista. Uskon silti että tilapäisillekin asukeille olisi apua siitä että keskittyy todella tähän hetkeen ja siihen että pyrkii nopeasti luomaan sosiaalisia verkostoja ja arkirutiineja täällä. Koska me muutimme eri asenteella (tavoitteena viihtyä pitkään) niin olen mielessäni korostanut Suomen huonoja puolia ja Australian hyviä puolia, ihan siksi että onnistuisin ylläpitämään positiivista ja vastaanottavaista asennetta tätä maata kohtaan myös vastoinkäymisten hetkellä. Moni asia on ollut mutkikas ja ensimmäinen vuosi paljon stressaavampi kuin olin odottanut, mutta uskon että toinen vuosi on jo helpompi. Kun koko ympäristö vaihtuu kertarytinällä niin alkuinnostuksen jälkeen on käsittääkseni aivan yleistä kärsiä valituskaudesta, jolloin oma maa on se mansikka. Kokeneemmilta olen kuullut että vasta kolmas vuosi on ykeensä se vuosi jolloin ihminen kotiutuu uuteen maahan. Työelämässä mukana oleminen ja se ettei uhraa jatkuvasti ajatuksia lähtömaalle auttaa sopeutumisessa. Eräässä radio-ohjelmassa kuulin sellaisen kommentin että jatkuva kotimaan uutisten seuraaminen, emailit ja chatit kavereille yms kuulemma ylläpitävät koti-ikävää. Nykyisillä vaihto-oppilailla on kuulemma tämän takia enemmän koti-ikävää ja sopeutumisongelmia kuin ennen vanhaan kun kotiin soitettiin kerran kuussa ja kavereille pistettiin kirjepostia. . Moni ei ehkä haluaisi uskoa tuota todeksi mutta uskon kyllä että asiassa on perää. Olen itse ahkera emailaaja mutta olen tietoisesti harventanut mailiyhteydenpitoa ja pyrkinyt viime kuukausina keskittymään elämään ja ystäviin täällä. Seuraan yhä Suomen uutisia eikä tarkoitukseni ole etääntyä ystävistäni mutta tarkoitus on kyllä viettää mahdollisimman paljon aikaa Australiassa saatujen suomalaisten ja australialaisten ystävien kanssa ja vähemmän aikaa tietokoneen ääressä.

[sanni]

Olen kuitenkin mielummin liian varovainen enkä näe ongelmana sitä, että lapset ovat sellaisia myös. Ehkä mä kykenen relaamaan jossain vaiheessa tai sitten en.

Tahan varmaan auttaa parhaiten se, etta hakee infoa siita, kuinka kaarmeen nahdessa kannattaa kayttaytya, minkalaisessa ymparistossa kaarmeita ja hamahakkeja on jne. Eli sellaisia asioita, joita taalla koululaisille opetetaan. Varovaisuus on ok, mutta jos liian varovaisuuden vuoksi ei uskalla luonnossa leikkia jaa aika paljosta paitsi. Monissa elaintarhoissa ja reptile parkeissa henkilokunta kouluttaa kavijoita naidenkin asioiden suhteen ja siella voi kysya mielta vaivaavista asioista.

On totta, ettei Suomessakaan olisi kiva olla ilman ystäviä, mutta fakta kuitenkin on, että ne ovat siellä Suomessa eivätkä täällä. Olemme mieheni kanssa usein jutelleet, että jos tänne saisi kaverit niin sitten tänne voisi kuvitella jäävänsä. Australia on maana luontonsa ja maisemiensa sekä ilmastonsa puolesta kuitenkin vertaansa vailla. Enkä mä ihan tajuu, miten voi muuttaa vieraaseen maahan asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ikään kuin jäädäkseen, jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus.
Mutta kuten totesin, olemme olleet täällä vasta puoli vuotta ja tällä hetkellä Suomi-ikävä on aika kova, jopa kohta alkavaa marraskuun pimeyttä ja vesisadetta.

Kuulostaa kylla ihan kulttuurishokin oireilta... Mutta uusia ystaviakin voi saada! Niin kuin aiemmin on sanottu, elama on erilaista, kun on paattanyt jaada. Jos on aivan selvaa, ettei jaa pidemmaksi aikaa on ehka vaikeata loytaa motivaatiota sen syvempaan sopeutumiseen. Lisaksi sita sopeutumista on vaikeaa 'hoputtaa'. Ehka kannattaisi miettia sita, mita tekisit toisin, jos tietaisit, etta et voisi palata Suomeen? Se energia, mika menee Suomen ja sikalaisten ystavien ja perheen ikavoimiseen ja paluun miettimiseen/odottamiseen vapautuisi takalaiseen kulttuuriin ja ihmisiin tutustumiseen ja kaantyisi positiivisemmaksi. 

[Silppu]

Enkä mä ihan tajuu, miten voi muuttaa vieraaseen maahan asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ikään kuin jäädäkseen, jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus.  

Jos katsot asian noin, niin yhtä vaikea on asiaa tajuta käänteisestikin. Eli päättelysi perusteella vieraaseen maahan ei voi myöskään muuttaa asenteella, että tänne ei jäädä, ja sopeutua, jos kuitenkin voi käydä niin että tänne jäädään. Niinpä ongelman ydin onkin asenteessa, eikä päättelyn loogisuudessa. Kukapa sitä tulevaisuudestaan niin paljon tietäisi, että osaisi varmasti sanoa mitä tapahtuu. Asenne kun voi olla kuitenkin mitä vain, ja uskon että sopeutumisen kannalta on parempi olla "tänne jäädään" -mielellä kuin "eipäs-juupas" ja "vain väliaikaisesti" -asenteilla.

Entä jos kokeilisitte muuttaa omaa asennettanne leikittelemällä lähes alituisesti ajatuksella, että tänne tosiaan jäädään asumaan pysyvästi, vaikka mikä olisi. Uskon, että se herättää tunteita, nopeuttaa sopeutumisprosessia ja mahdollisesti se myös muuttaa tapaanne toimia esim. verkostoitumisen suhteen (joka muuten on pakko saada kuntoon, jos tänne jäätte). Vastoinkäymiset kuuluvat siirtolaisuuteen, ja elämään ylipäätään. Kyse on vain siitä, että millä asenteella niihin suhtaudutaan, ja että osaammeko kääntää ne voimavaraksi. Siirtolaisuus on varsin hyvä oppikoulu elämälle, ja olette varmasti oppineet elämästä paljon enemmän jo nyt, jos sitä vertaa siihen, että olisitte jääneet Suomen niin tuttuun ja turvalliseen.

Silppu

[ausseihin!]

Jotta nyt ei jäisi sellaista käsitystä (vaikka ketä oikeasti kiinnostaa ), että lapseni ulkoilevat ainoastaan meidän terassilla, jonka pystyn pitämään ötökkävapaana, kerrottakoon, että liikumme kyllä paljon luonnossa. Teemme kävelyjä metsissä, kiipeilemme kukkuloille ja rannalla oleilemme lähes aina, kun sää sen sallii. Jos jotain Newcastlessa on upeaa, niin rannat sijaitsevat aivan jalkojen juuressa ja omalta parvekkeelta voi katsella delfiinejä. Mutta luonnossa liikkuessamme lapset eivät saa mennä pusikkoihin eivätkä heinikkoon. Kukkia kerätään polkujen varsilta, mutta varovaisesti silloinkin. Koloja ei ronklita kuin kepin kera. Reptile parkissa olemme käyneet jo kahdesti hakemassa tietoa ja siedätyshoitoa.

[RUU]

Enkä mä ihan tajuu, miten voi muuttaa vieraaseen maahan asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ikään kuin jäädäkseen, jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus.

Ehka kannattaisi miettia sita, mita tekisit toisin, jos tietaisit, etta et voisi palata Suomeen? Se energia, mika menee Suomen ja sikalaisten ystavien ja perheen ikavoimiseen ja paluun miettimiseen/odottamiseen vapautuisi takalaiseen kulttuuriin ja ihmisiin tutustumiseen ja kaantyisi positiivisemmaksi. 

Pisteet Sannille tästä näkökulmasta! 

Koska elämässä voi tapahtua vaikka mitä, suuntaan jos toiseenkin, niin kai kaikilla tänne tulevilla on vastassaan kolme mahdollista skenaariota: palataan hetkenä X Suomeen, jäädään pidemmäksi aikaa tänne, tai matka jatkuukin toisaalle.
Meilläkin on nyt toinen "kausi" meneillään. Suurin syy ottaa aikalisä oli maan tuleminen tutummaksi, aloimme vasta toisen vuoden kuluessa päästä sisälle tähän ja pitämään kohtaamistamme asioista. Niistä on pakko saada ilo irti ennenkuin edes harkitaan paluuta.
Ensimmäiset ½ vuotta hakattiin päätä seinään ("ihme juttuja & tapoja näillä"), seuraava ½ vuotta meni hyväksymiseen ("no, kai tähän joku historiallinen syykin on miksi nää on näin pöllösti"). Vasta sen jälkeen maa alkoi vasta oikeasti avautumaan ja korvienväli todella kääntyä positiivisemmalle puolelle.

Mira, mitäs jos mies haluaakin jäädä pidemmäksi aikaa töihin tänne??? Hän on oppinut paikalliset tavat, pitää tästä työkulttuurista, näkee hienoja mahdollisuuksia jatkoa ajatellen, jne. Jos jonain päivänä hän ajattelee asiaa ääneen...
Kaiken tämän keskelle ehkä vähän lisää painolastia sinulle mutta suosittelen lämpimästi että pyrit kuitenkin järjestämään elämäänne pidemmällä aikavälillä: ehkä sittenkin kolmeksi tai neljäksi vuodeksi. Jos paluu Suomeen tuleekin siinä välissä ajankohtaiseksi niin sitten koti kasaan ja matkaan.

Sitä paitsi pieni logiikkakysymys: muuttaa ... asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ... jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus. Siis kumpaa: muuttaa jäädäkseen vai lähteäkseen?
Muuttaessaan ei koskaan tiedä mitä edessä on. Pysyväksi tai pitkäaikaisiksi ajateltuja muuttoja perutaan tai perheet valitettavasti hajoaa eri näkemysten ja haaveiden ristipaineessa. Etenkin expat-työkomennuksissa on ihan tavallista että reissun kesto muuttuu sovitusta - molemiin suuntiin. Eräs Dunderistakin tuttu tuli tiettävästi kahdeksi viikoksi vierailulle ja on sen jälkeen tainnut muutaman kerran ehtiä Suomeenkin... Toisin sanoen, miksi edes odotella jotain kaukaista tulevaa, joka ehkä muuttuu matkalla kymmenen kertaa? 'Sit ku' -elämää, joka pimittää arjen ja sen hetken iloja.
Onnea ystävien etsintään! Aussit ovat vähän turkulaisia sikäli että vaikea aluksi tutustua mutta oikein hyvää seuraa sen jälkeen. Muiden siirtolaisten kanssa pääsee helpommin alkuun, etenkin kun heillä on sama tarve sosiaalisen verkoston luomiseksi. Sekin antaa jo paljon!

[Kaitlin]

On totta, ettei Suomessakaan olisi kiva olla ilman ystäviä, mutta fakta kuitenkin on, että ne ovat siellä Suomessa eivätkä täällä. Olemme mieheni kanssa usein jutelleet, että jos tänne saisi kaverit niin sitten tänne voisi kuvitella jäävänsä. Australia on maana luontonsa ja maisemiensa sekä ilmastonsa puolesta kuitenkin vertaansa vailla. Enkä mä ihan tajuu, miten voi muuttaa vieraaseen maahan asenteella, että tämme jäämme ja sopeutua ikään kuin jäädäkseen, jos kuitenkaan niin ei ole tarkoitus.
Mutta kuten totesin, olemme olleet täällä vasta puoli vuotta ja tällä hetkellä Suomi-ikävä on aika kova, jopa kohta alkavaa marraskuun pimeyttä ja vesisadetta.

Kuulostaa kylla ihan kulttuurishokin oireilta... Mutta uusia ystaviakin voi saada! Niin kuin aiemmin on sanottu, elama on erilaista, kun on paattanyt jaada. Jos on aivan selvaa, ettei jaa pidemmaksi aikaa on ehka vaikeata loytaa motivaatiota sen syvempaan sopeutumiseen. Lisaksi sita sopeutumista on vaikeaa 'hoputtaa'. Ehka kannattaisi miettia sita, mita tekisit toisin, jos tietaisit, etta et voisi palata Suomeen? Se energia, mika menee Suomen ja sikalaisten ystavien ja perheen ikavoimiseen ja paluun miettimiseen/odottamiseen vapautuisi takalaiseen kulttuuriin ja ihmisiin tutustumiseen ja kaantyisi positiivisemmaksi. 

Me olemme olleet täällä nyt 3kk. Tulimme tänne "jäädäksemme" asenteella. Sillä periaatteella olemme myös elämäämme täällä "rakentaneet" uudelleen. Koti-ikävää ei toistaiseksi ole, mutta ehkä meidän "shokki" on vielä tulossa. Vaikea sanoa. Itse olen avoin tyyppi. Menen juttelemaan kaikkien kanssa ja paljon mennään tunteella näissä "ystävyys" asioissa. Olen hyvin tutustunut naapuriimme. Hän on suht samanikäinen ja oikein mukava nainen. Myös harrastusten kautta olen tutustunut uusiin ihmisiin ja aina kun mahdollista yritämme luoda myös muihin kuin Suomalaisiin verkostoa. Toki jos ei halua löydy ja on sillä asenteella että turha tutustua kun ei me kuitenkaan tänne jäädä niin kynnys mennä juttelemaan on paljon korkeampi.

Meille tämä "asenne" sopii tosin kotipuolessa emme ole kovasti tästä vielä puhuneet että aikomus on kyllä jäädä pitemmäksi aikaa Aina tietysti voi tulla jotain ennalta arvaamatonta joka voi muuttaa ajatuksia eli kiveen ei olla mekään mitään hakattu Toistaiseksi olemme jäädäksämme ja viihdymme mainiosti.

Kati ja perhe joista pikku Luka poika jo melkein kävelee :O Justhan se syntyi!!

[ausseihin!]

Olette aivan oikeassa siinä, että helpompaa täällä olisi olla, jos osaisi tosiaan heittäytyä elämään kuin jäädäkseen ja tehdä kaikkensa luodakseen uudet kuviot tänne. Mä en vain ole sen luonteinen ihminen. En ole Suomessakaan luonut uusia ystävyyssuhteita viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin ehkä pari. Ystäväpiirini on suppea, mutta sitäkin tärkeämpi ja tiiviimpi. En myöskään ole hirmuisen avoin luonne, sellainen kuin esim. Kati kuvaili olevansa. Mun on vaikea tuppautua ihmisten seuraan ja nostaa itseäni esille ja sitä kautta luoda uusia ystävyyssuhteita eritoten ihmisten kanssa, jotka eivät uusia ystäviä ehkä edes kaipaa. Toisten maahanmuuttajien kanssa suhde syntyy luonnostaan ilman tuputtamista. Sitä voi sitten tietty ihmetellä, miksi suostuin muuttamaan toiseen maahan ja jättämään kaiken tutun ja turvallisen taakseni. Tällä hetkellä, kun oikeasti ottaa nuppiin se, että ihan kaiken eteen täytyy nähdä vaivaa ja on ikävä ystäviä Suomessa, mietin sitä kyllä itsekin. Toisaalta sitä oppii itsestään uusia puolia juuri tällaisessa äärirajoille vievässä kokemuksessa. Toisaalta on mussa myös se puoli, joka halusi jättää kaiken tutun ja turvallisen, en vain totta totisesti osannut etukäteen ajatella, mitä se oikeasti tarkoittaa. Ja kyllä tässä joudumme jo nyt miettimään kauan aiomme täällä olla, sillä miehelle on jo tarjottu enemmän vastuuta vaativaa pestiä, joka vaatisi maassa oloa vähintään sen kolme vuotta. Kolme vuotta kuuluu toki siihen aikahaarukkaan, mitä tänne muuttaessamme olemme miettineet mahdolliseksi, mutta jos enemmän kuin kaksi vuotta täällä olemme, on sitten jo mun oma työ vaakalaudalla. Sain töistä toimivapaata kahdeksi vuodeksi. Mutta joo, ehkei nämä meidän asiat nyt kuulu tähän ketjuun. On erittäin mielenkiintoista lukea toisten näkemyksiä ja kiitän kaikista saamistani kommenteista. Niissä riittää pohdittavaa ja ehkä uuden suhtautumistavan alku. Juuri nyt ei vain voisi vähempää kiinostaa.

Mitä taas luonnon vaarallisuuteen tulee ja liialliseen arkuuteeni, niin tämä viikonloppu kyllä lisäsi sitä, kun ollessamme miehen kanssa kaksin sademetsäkävelyllä(isovanhemmat ovat täällä ja hoitivat pari päivää lapsia, jotta pääsimme kaksin liikkeelle) törmäsimme mitä luultavammin red bellied black snakeen. Siinä se kiemurteli aivan polun vieressä ja juurikin sellaisessa kohdassa, johon meidän keppimaakarimme olisi voinut mennä keppejä noukkimaan. Ehkä käärme olisi ehtinyt luikerrella pois ehkä ei. Ehkä lasten aiheuttama meteli olisi ajanut sen pois emmekä olisi sitä ollenkaan nähneet, ehkä ei. Jokatapauksessa on aika vaikea relata lasten kanssa metsässä liikkuessa. Niin se vain on.

[Traveller]

Mä muutin tänne viime vuonna, 27 vuoden Suomessa asumisen jälkeen. Olen siis syntyperäinen aussi, mutta tunnen itseni täysin suomalaiseksi. Kuulun mielestäni Suomeen. Huomaan sen esim. töissä, kun työkaverit joskus juttelee esim. jostain lapsuuden lastentarha- tai koulujutuista tai jostain lapsuuden töllöohjelmasta. En useimmiten tunne näitä asioita ja jään miettimään vastaavaa suomalaisjuttua (esim. kaikkien suomalaislapsukaisten inhokkikouluruokaa tms.).

Itekin olin ajatellu olevani täällä vain vuoden puoltoista mut nyt tää maailman hullu taloudellinen tilanne on saanut mut ajattelemaan jäämistä vielä joksikin aikaa. Suomessa kun jotenkin tuntuu tuo mahdollinen lama suuremmalta asialta. 90-luvulla työttömyys oli muistaakseni prosenteiltaan paljon suurempi kuin täällä, joten mä vähän luulen, että täällä australiassa sais kuitenkin helpommin töitä kuin suomessa, jos nykyisestä työstä tulis potkut. Vai mitä mieltä olette te, jotka olitte täällä Ossilassa 90-luvulla? Tästä voi tehdä uuden ketjunkin, taitaa mennä aiheen sivusta