Mietteitä Suomesta pysyvästi Australiaan muuttaneilta?

[Pepsa]

Eräs aivan liikaa ja liian pitkän ajan päähän mietiskelevä 27v naikkonen täällä haluaisi kysellä tunnelmia Suomesta pysyvästi Australiaan muuttaneilta.

MITEN te muuttaneet olette käsitelleet sitä faktaa että suomi ja australia ovat todella kaukana toisistaan ja lentoliput tyyriitä? Kuinka usein käytte Suomessa ja käyttekö? Miten läheisenne ovat ottaneet muuttonne kauas pois? 

Tein viime vuonna 3kk reissun ausseihin (palasin n vuosi sitten) ja menin rakastumaan paikkaan ihan täysillä. Minuun vetosi yksinkertaisuudessaan se yleisesti positiivinen, sosiaalinen ja rento ilmapiiri mukavine ihmisineen.  Kaikki tuntui menevän todella sujuvasti enkä olisi millään halunnut lähteä pois. Olen tässä koko vuoden nyt yrittänyt vakuutella itselleni että tottakai joka paikassa on omat ongelmansa ja ei siellä nyt NIIN upeeta ollut ja matkat oli nyt tässä ja nyt kun mää valmistun niin hommaan suomesta vakityön ja tasaannun.

Mutta mitä kummaa, vakuuttelut taisivat olla turhia?  Valmistuminen on todella lähellä, ja kun äijänkin kanssa tuli ero niin maailmahan on aivan liian avoin! Minulle olisi halutessani vaikka kuinka pitkäksi ajaksi luvassa majapaikka niin itä- kuin länsipuolellakin australiaa, sekä muutamassakin paikassa itselleni mieluista työtä ja vapaaehtoistoimintaa. Vieläpä alalla jolla haluaisin kovasti työskennellä, mutta suomesta käsin se ei tule onnistumaan läheskään samassa mittakaavassa! Tällä hetkellä vakuutteluni ovat siis siirtymässä siihen suuntaan, että olisi jops urakehityksellisesti järkevää ottaa tarjotut tilaisuudet vastaan ja lähteä takasin ausseihin.

Ja mistäs sitten kiikastaa? Kaipa minua vain jollain lailla pelottaa että jään sitten lopullisesti sinne. 

[jounij]

Ihan ensiksi haluaisin esittää sellaisen mietteen, että riippumatta siitä, miten paljon minä tai joku muu kehuisi Australiaa asuinpaikkana (tai joku toinen haukkuisi), niin loppujen lopuksi oma viihtymisesi täällä on vain itsestäsi ja ennen kaikkea omasta luonteenlaadustasi kiinni. Se, mikä sopii yhdelle ei usein sovi ihan sellaisenaan muille. On täällä nähty näiden vuosien aikana monenlaista kääntymässä kävijää (joista toki useimmilla ei ole ollut edes aikeissa jäädä Australiaan "paria kolmea" vuotta pidemmäksi aikaa): toiset sopeutuivat paremmin ja toiset eivät koko maassa oleskelunsa aikana. Kaikista ei vaan kerta kaikkiaan ole siirtolaiseksi ja joistakin ei edes puolen vuoden mittaiseen Suomesta poisoleskeluun!

Ensimmäinen askel vieraassa maassa viihtymiselle on mielestäni se, että lakkaat ajattelemasta väistämättä eteesi tulevia maiden välisiä eroja akselilla "toisen maan tapa parempi/oikeassa, toisen maan tapa huonompi/väärässä". Jos sen sijaan suhtaudut eroihin siten, että luonnollisesti on olemassa erilaisia tapoja lähestyä samaa asiaa ja ratkaista samat ongelmat eri tavalla, niin sopeutuminen tulee heti paljon helpommaksi.


Mietiskelee

[Andreasyan]

Jouni,

asiaa !

[MH]

Tähän en malta olla taas ottamatta tätä Joukon kirjoittamaa linkkiä. Ajatuksen kanssa lukien ja vaikka useampaan kertaan saa hyvää pohjaa omalle mietiskelylle.

http://www.dundernews.com/tietoa_viisumeista/kenen_kannattaa_hakea_siirtolaiseksi.html

[Kottarainen]

En tiedä kelpaako vastaukseni tänne kun olen Australiassa asunut vasta 1,5 vuotta, mutta kaipa se on pysyvä muutto jos ei oo suunnitelmissa palata Suomeen.

Mun tilanne oli tänne lähtiessä vähän toinen, tulin vain lomalle ja sitten rakastuin (sekä mieheen että maahan) ja päätinkin jäädä. En siis joutunut "muuttamaan" Suomesta, kunhan satuin jäämään tänne kun tuntui hyvältä.

Suomi ja Australia on tietty kaukana toisistaan (15 000km), ja se kauhistutti aluksi. Suunnitelmat kotireissuista kypsyvät monta kuukautta etukäteen, eikä Euroopassa yleiseen "viikonloppulomailuun" ole mahdollisuutta. Sitten yhtenä päivänä tajusin, että jos oikeasti tulisi hätä, olisin Suomessa n. 30 tunnin kuluttua. Ymmärsin, ettei tässä sittenkään niin kaukana olla. Ja jos lentoliput saa 1000e eestaas, niin ei se kovin kallista musta ole. Sen verran voi säästää vuosittain että pääsee kotiin käymään.

Vaikeinta mun asteittain maastamuutto on ollut äidille. Muut läheiset ovat yrittäneet tukea parhaansa mukaan ja ymmärtää, että siellä on oltava missä tuntuu hyvältä ja kodilta. Äiti sen sijaan jatkuvasti syyllistää perheen hylkäämisestä, sydämettömyydestä, kylmyydestä, välinpitämättömyydestä... Se on ottanut koko asian hyvin henkilökohtaisesti ja kokee sen loukkauksena häntä kohtaan, eikä usko vaikka kuinka yritän sanoa että rakastan perhettäni eikä se ole se syy miksi olen täällä. Tosiasia oli, että Suomessa oli (ja on) ihana perhe ja muutama ihana ja rakas ystävä, mutta EI MITÄÄN MUUTA. En ollut kovin tyytyväinen elämääni Suomessa, en ihmisten yleiseen asenteeseen enkä myöskään ilmastoon. Australiassa moni asia on loksahtanut ihan eritavalla kohdalleen kuin koskaan aiemmin. Se on varmasti suurin syy, miksi en halua palata Suomeen ja miksi Australia tuntuu kodilta.

Itselle vaikeinta on, kuten sanottu, olla erossa perheestä. Onneksi koko perhe on hyvin tietokone-osaavaa, ja päivittäiset chatit ja skype-puhelut pitävät suhteet lämpöisinä. Kävin Suomessa viime helmikuussa myymässä tavarani ja hoitamassa asioita, ja tietysti tapaamassa perhettä ja ystäviä. Vuoden poissaolon jälkeen... mikään ei ollut muuttunut! Lähdin helmikuun 22. päivä 2008 ja palasin helmikuun 16. päivä 2009, ja olisin voinut vannoa etten ollut ollut vuotta poissa siinä välissä! Vanha elämä oli siellä odottamassa niin hyvine kuin huonoine puolineen. 6 viikossa sain taas hyvän käsityksen minkä elämän olin jättänyt taakseni (tai pistänyt tauolle), ja lähdin hyvillä mielin takaisin Australiaan. Tosin, rehellisyyden nimissä pitää sanoa, että itse lähtö on ollut vaikeaa joka kerta, niin Suomesta Australiaan kuin Australiasta Suomeenkin. On vaikeaa irrottautua ihmisistä, joita rakastaa kovin. Se erossa pysyminen on paljon helpompaa.

Jos mieli tekee lähteä, niin lähde ihmeessä. Loppujen lopuksi kaikki on mennyt helpommin kuin luulin. Kannattaa lähteä, vaikka pelottaisikin - koti-Suomeen pääsee aina takaisin. Kuten ihana kirjailija Jamie Zeppa kirjoitti, anyone can live anywhere, even you. Ja se lähti sentään Bhutaniin...

[Pepsa]

Tackar och pockar tähän astisista mietteistänne.  Sen verran haluaisin lisätä että 3kk:n tynkämatkallani tunsin samantien olevani kuin kotona! Haluaisin myös lisätä että olen ollut ulkomailla aiemminkin, vaivaiset 3kk jenkeissä ja hieman vajaan vuoden Luxemburgissa, sen lisäksi pienempiä reissuja sinnetänne. Ymmärrän maiden eroja ja käsitän esimerkiksi että siinä missä esim suomessa valitetaan pimeästä ja kylmästä, siellä on esim kuivaakuivaakuivaa. Voisin kyllä väittää että missään ei ole tuntunut läheskään samalta kuin australiassa, joten rohkenen epäillä ettenkö sopeutuisi mitä mainioimmin pidän suomesta aina enemmän silloin kun olen poissa täältä. vain läheisten reaktiot laittavat hieman omantunnon kolkuttelemaan. kysymys teille siis kuuluikin, miten läheisenne ovat asian ottaneet ja miten olette käsitelleet niitä reaktioita?

[Silppu]

Ensinnäkin haluaisin sanoa, että siirtolaisuus on nähdäkseni pitkä prosessi, joka useimmilla on saanut alkusysäyksensä jo vaihto-oppilasvuosina tai muuten matkustaessa maailmalla tai sitten muuten vain joutuneet jättämään kotinsa (evakko-karjalaiset). Kun matkailukärpänen on puraissut, niin se voi johtaa aina siirtolaisuuteen asti.

Näin se kävi minullakin, ja kun vaimollakin oli samantyyppiset kokemukset ja kiinnostus, niin luonnollinen vaihtoehto oli muutto ulkomaille. Ja sitten katsottiin kartasta että missä on 20-30 astetta ympäri vuoden ja länsimainen kulttuuri ja mukava "life style", ja ei muuta kuin hakemus sisään heti kun pisteet oli kasassa ja menoksi.

Ensimmäinen fiilis myös minulla oli, että olin tullut "kotiin". Ihan rehellisesti sanon, että kertaakaan ei ole tullut koti-ikävää. Mitä nyt olen kaivannut joitakin asioita Suomesta, ja Ausseissa on ärsyttänyt jotkut triviaalit asiat. Mutta ei sen vakavampaa. Uskon että siihen on vaikuttaneet aikaisemmat kokemukset ulkomailla asumisesta, inho suomalaista pimeää ja loskaa kohtaan sekä hyvä verkostoituminen Ausseissa. Lisäksi prosessoin ainakin parin vuoden ajan ennen muuttoa, että tulen muuttamaan pois Suomesta pysyvästi. Vastaavaa ajatusleikkiä suosittelen kaikille muuttoa suunnitteleville. Kun vastoinkäymisiä tulee, niin kaikki ei kaadu silloin kerralla päälle. Parhaassa tapauksessa ne vain vahvistavat sopeutumista.

Haluamme käydä perheen kanssa Suomessa silloin tällöin, ja niin olemme tehneetkin kahdesti tämän viiden vuoden aikana. Olemme halunneet olla pitempään, yli 6kk kerrallaan. Seuraavaan jaksoon mennee jo pitempi aika, sen verran paljon tuo koko perheen rahtaaminen Suomeen ja takaisin maksaa. Olemme huomanneet että kotimme ja ystäväverkostomme todellakin ovat Australiassa, ja että tällä toisella kertaa tietoisuus tästä on vain vahvistunut. Vaikka kyllä se elämä täällä Suomessakin on hyvin lähtenyt rullaamaan, ja ihan mukava maa asua, mutta silti.

Läheiset ovat ottaneet muuttomme vaihtelevasti. Osa on hyväksynyt lähtömme, osa ei. Olen tulkinnut kielteiset kokemukset seuraavasti: On hyvä osata erottaa toisten syyllistämisestä itsellä nouseva epäterve "ikävän" tunne muusta ikävöinnistä. Syyllistäminen ei ole todellista välittämistä vaan hyvin itsekästä omistamisenhalua, ja siksi se pitää vain jättää sikseen. Sitten voi kysyä, että mitä jää jäljelle. Muutto tuntemattomaan herättää lähipiirin turvallisuushakuisissa ihmisissä pelkoa ja epävarmuutta, ja siksi he haluavat käännyttää seikkailijoita takaisin ruotuun. Järjelliset vastaväitteet menevät kuuroille korville. Jotkut saattavat tulla lisäksi ilkeiksi, kun ovat niin kateellisia.

Internet on suuri apu moneen. Netissä voi surffata aivan kuin Suomessakin, ja jopa tehdä etätöitä Suomeen. Suomen TV-ohjelmat saa näkyviin netissä (tvkaista.fi) ja Skypellä saa pidettyä yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin. Ausseissa asuu niin paljon suomalaisia, että on mahdollista saada suomalaisverkosto ja vertaistukea ympärilleen, että voi hyvin tuntea olevansa melkein Suomessa (ilman loskakelejä). Saunan voi rakentaa, syödä suomalaistyyppisiä ruokia, tehdä lasketteluretkiä Australian alpeille, järvimaisemiin jne. Suomi-seurat ja -seurakunnat järjestävät toimintaa joihin voi osallistua. Joten kyllä sitä saa tyydytettyä Suomi-kaipuutansa erilaisilla jutuilla Australiassakin jos niin haluaa.

Voisin suositella, että lähde rohkeasti vain! Katse eteenpäin uusiin haasteisiin. Jos ei ota elämässään riskejä, niin ei voi juuri mitään saavuttaakaan. Hoida viisumiasiat pitkäjänteisesti niin, että varmasti saat PR-viisumin sitten kun sen aika on. Tämä voi tarkoittaa jopa uuden ammatin opiskelua.

[Pepsa]

kiitos MHlle sekä tietty Joukolle linkistä! Asiaahan siinä puhutaan eikä kyllä ainakaan laittanut mua epäilemään. 

[MH]

Tänään ois lähtö Suomesta lopullisesti, aika näyttää miten käy.

[Pepsa]

hei kottarainen tottakai vastauksesi kelpuutetaan, kaikenlainen kokemus, sen pituudesta riippumatta, kiinnostaa minua.

Pohdiskelin jo viime vuoden 3kk reissullani maahan jäämistä, mutta (onneksi?) opinnot oli vielä suomessa kesken ja viisumikin 3kk turisti-versio. "Juttelin" perheeni kanssa siellä ollessani ihan tosissani jääväni maahan tai vähintään palaavani sinne, ja tällöin tietenkin infon vastaanotto oli jokseenkin ristiriitaista. Äitini ei onneksi syyllistä minua aikeistani mitenkään, tosin hän toivoo minun muuttavan mieleni ja jääväni suomeen. Isäni suorastaan hoputtaa minua maailmalle ja ottamaan kaiken mahdollisen irti niin kauan kun valinnan mahdollisuutta on. Veljeni taas on luultavasti se asian raskaiten ottava osapuoli... Vaikka hän ei ole asiasta sen kummemmin maininnutkaan, olen jo aikoja sitten huomannut kuinka hän on jollain tavalla "suuttunut" minuun ja ehkä tiedostamattaan ottanut jo etäisyyttä. Ystävistä sitten puhumattakaan. Sittemmin on koko asia ollut ns tabu eikä muuton mahdollisuudesta olla sen kummemmin puhuttu. Muu suku on sitten asia erikseen. Iso osa siitä arvostelee moista ideaa, ja pitää sitä nimenomaan itsekkäänä. Kuitenkin ne ihmiset jotka asiaan näin suhtautuvat, ovat muutenkin sellaisia ehkä hieman ns suppeamielisiä jotka eivät itse liiemmin edes välitä matkailusta, ja ovat vaan tyytyväisiä omissa pikku bokseissaan kuka missäkin. Kunhan vain heille kaikille kykenisin selittämään, ettei rakkauteni heitä kohtaan muutu mihinkään vaikka muuttaisin pois...

ja Silppu: kiitos rohkaisevista lauseista! Luulen että jos minullakin olisi joku vierelläni moisia päätöksiä tekemässä en epäröisi hetkeäkään. Ole onnellinen että sinulla on joku jonka kanssa jakaa kaiken. Minua pidetään korkeintaan nimenomaan itsekkäänä, kun muista välittämättä edes mietin tällaisia ja kykenen jättämään heidät suomeen. JOS siis pokkani nyt kestää ja tartun kimppuun niihin mahdollisuuksiin, jotka eteeni on asetettu!  Miten ne viisumi-asiat sitten pitäisi hoitaa mahdollisimman hyvin? Itse olen laskeskellut että käytän ensin WH:n sekä sitä kautta saan kelpuuden hakea WH II:sta. Entä sen jälkeen? Olettaen etten vielä naimisissakaan ole? 

[Milka]

Pepsa,

Mites jos et ajattelisi ja kaikille kertoisi etta olet muuttamassa lopullisesti. Eihan tama enaa mikaan vankilasaari ole, kylla taalta paasee pois, jos ei paikasta tykkaa tai jos ikava Suomeen kasvaa suureksi    Mites jos 'myisit' muuttosi siten etta sanoisit kaikille etta haluat kokeilla ulkomailla asumista pari vuotta ennen kuin aiot asettua aloillesi ja sinulla on sitoumuksia, perhetta jne.  Ehka heidan olisi helpompi sopeutua asiaan jos ainakin aluksi nakevat sen olevan valiaikainen ja sinun kokeilevan siipiasi jne.

[MH]

Meillä otettiin se linja että päätös on oma eikä se kuulu tuttaville tai sukulaisille. Niitä jos alkaa kuuntelemaan niin ei pääse kotikaupunkiaan pidemmälle ikinä. Rohkeasti vaan maailmalle jos siltä itsestä tuntuu.

[Merja]

Hei Pepsa,

me muutimme tänne reilut kolme vuotta sitten kahdeksi vuodeksi. Puolentoista vuoden kohdalla päätimme että olisimme mielellämme sittenkin pidempään ja jäimme tänne. Emme teidän tulevasta, voi olla että jäämme, voi olla että olemme vielä muutaman vuoden, voi olla että vähemmän. Elämässä voi tulla niin monenlaisia asioita vastaan että on parempi olla sanomatta "ei koskaan"...

Australia on ihana paikka elää ja niin on Suomikin. Ne ihanimmat asiat ovat vaan erilaisia ja niin ovat myös ne negatiiviset puolet. Muutto tänne ei ollut helppo, minä kärsin kulttuurishokista sen normi kaksi vuotta ja vaikkei meillä ole mitään isoja ongelmia ollut, on sopeutuminen ollut rankempaa kuin kuvittelimme. Olemme pyrkineet "sulautumaan" ja omaksumaan aussitavat (aikamme napistuamme) ja hankkineet paikallisia ystäviä. Maassa maan tavalla on mottomme.

Meidän vanhempamme olivat tietenkin surullisia lähdöstämme tänne mutteivät kertaakaan yrittäneet "käännyttää" meitä tai vaikuttaa päätöksiimme. Tiedän että he mieluummin haluaisivat meidän olevan siellä ja etenkin että näkisivät lapsenlapsiaan enemmän kuin kerran kahdessa vuodessa. Samoin onn ystäväpiirissämme. Yhtään ikävää kommenttia emme ole saaneet ja vaikka tiedän että he kaipaavat meitä (ja me heitä), odottavat he vaan kiltisti toiveikkaina josko me kumminkin tulemme takaisin. Ehkä me olemme olleet onnekkaita kun meillä on niin mahtavia ja ymmärtäväisiä ystäviä ja sukulaisia!!

Enemmän negatiivista palautetta olemme saaneet täältä. Jos olet epävarma siitä haluatko jäädä tai haluat palata takaisin Suomeen/kotimaahan, sinut leimataan helposti sopeutumattomaksi, hankalaksi tai muuten vain urpoksi tyypiksi. Se on hämmästyttänyt suuresti ja hämmästyttää edelleen. Tietenkin on ihmisiä joille Australia ei ole oikea ratkaisu, mutta meitä "emmä oikein tiedä" on todella paljon. Sekä suomalaisissa että muissa expateissa, joiden kanssa olemme olleet yhteydessä. Oletin jotenkin että ihmiset, jotka muuttavat ulkomaille ja ovat valmiit omaksumaan uuden kulttuurin, olisivat avoimia ja valmiimpia hyväksymään muiden ihmisten ratkaisut, olivat ne sitten mitä tahansa. Onneksi täältäkin löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät ja sietävät epävarmuutta ja erilaisuutta ja ovat myös valmiita heittäytymään täysillä ystävyyssuhteisiin vaikka niissä piileekin jäähyväisten riski.   

Joten sanoisin että lähde vaan rohkeasti kokeilemaan Australiassa asumista. Kuten Milka viisaasti sanoi, ei päätöksen tarvitse olla heti lopullinen ja antaa kaikille osapuolille aikaa valmistautua mahdolliseen koko elämäksi jäämiseen. On hyvä pohtia asiat ensin selväksi itsensä kanssa ja MH:n sanoin, päätös on sinun.   

[Kottarainen]

WH ja WHII on hyvä tapa tutustua maahan. Itse käytin ensin WH:n, tein sen 3kk maatilahommia (kannattaa muuten tehdä ne heti alkuun eikä lopussa paniikissa laskea päiviä että riittääkö ne vai ei), hain WHII:n ja sain sitten "oikean työpaikan" täältä. Löysin itselleni myös kumppanin WH:n aikana, ja haen tämän (suomi)syksyn aikana puolisoviisumia. Toisin kuin yleinen kuvitelma on, naimisiin ei tarvitse mennä saadakseen puolisoviisumin.

Oma tilanne on nyt siinä mielessä joustava, että saisin viisumin myös nykyisen työpaikkani kautta, jos haluaisin. Näissä erona on se, että puolisoviisumi johtaa jo muutamassa vuodessa Permanent Resident statukseen, kun taas väliaikaisella työviisumilla voin olla maassa peräti 4 vuotta saamatta pysyvää oleskelulupaa. Muitakin vaihtoehtoja on, tietenkin, joista kallein varmaan opiskelu Australiassa, kun lukukausimaksut on ulkomaalaisille huikeita.

Puolisoa on tietenkin vaikeaa kehottaa löytämään, se joko osuu kohdalle tai ei, mutta ihmiset täällä on niin kivoja että vaikea kuvitella kahta vuotta pysyvänsä sinkkunakaan.

[RUU]

Komppaan mielelläni niitä, jotka sanovat että elämäsi ja onnesi ovat sinun vastuullasi! Jos näet, että koulutuksen, urakehityksen, elämänkokemuksen, tai muun syyn takia sinun kannattaa lähteä ainakin kokeilemaan muualle, sitä eivät muut perheestäsi sinulle tarjottimella ojenna vaan päätös on omasi.

Meillä vanhemmat olivat selvästi vastaan ja tietty olisivat halunneet pitää meidät aloillaan. Molemmilla puolilla (siis selkä omat että appi) kommentit kyllä kääntyivät enemmän tai vähemmän siihen suuntaan, että kyse on meidän omasta elämästämme mutta taustalla kyllä kuulsi selvä surutyö. Me suunnittelimme ensin 2 vuoden reissua eli tilapäistä poissaoloa, joka tietenkin oli sukulaistenkin jotenkin nieltävissä.

Minä huomasin työkamuissa, että suunnitelmien tultua julki, monet hyvät ystävät etääntyivät ja samalla moni taustalla ollut henkilö nousi esiin ihan uudella tavalla. Muutamassa viikossa siis koko sosiaalinen ympäristöni töissä meni ihan uusiksi.
Sukulaistenkin joukossa on tainnut muutama suhde muuttua meidän poistuttua kun siihenastinen järjestys ja tasapaino katosi. Muutokset ovat itse asiassa tainneet olla positiivisia, eli meidän siirtymisestä käsivarren mittaa kauemmas toi hyvääkin tullessaan. 

Siirtolaiseksi lähteminen edellyttää nähdäkseni aina tilapäisyyden hyväksymistä elämäänsä, ja ennenkaikkea joustavuutta kääntyä tarvittaessa ympäri. Täällä on väkeä, joka on tullut vain käymään ja ovat edelleen sillä matkalla, vuosien tai jopa vuosikymmenien jälkeen. Samaan aikaan tulee ihmisiä, jotka julistavat etteivät enää aio milloinkaan palata Suomeen - ja, hups, ovat hetken päästä suunnittelemassa paluumuuttoa.

Pepsalle ehdotan, muutaman muun tavoin, muuton suunnittelemista elämän- ja työkokemuksen hankkimismatkana. Jos sattumoisin tulet jäämään tänne pysyvämminkin, se päätös on sitten kypsynyt rauhassa kunhan olet ensin asettunut aloillesi ja päässyt sisään tähän yhteiskuntaan.

[jounij]

Minä huomasin työkamuissa, että suunnitelmien tultua julki, monet hyvät ystävät etääntyivät ja samalla moni taustalla ollut henkilö nousi esiin ihan uudella tavalla. Muutamassa viikossa siis koko sosiaalinen ympäristöni töissä meni ihan uusiksi.

Alkaessani äsken lukea näitä tänään tähän ketjuun ilmestyneitä uusia viestejä, ajattelin lisääväni loppuun omankin kommenttini ystävyyssuhteiden muuttumisesta. Ei sitten näköjään olisikaan tarve, koska Ruu jo tuossa toikin saman asian esille. Tyydynkin vain sanomaan, että älä sitten ylläty ystäväpiirisi melko radikaalia muuttumista: jotkut hyvätkin ystäväsi tulevat etääntymään ja jotkut puolitutut lähenemään. Jos eivät heti, niin sitten muutaman vuoden Ossilassa asuttuasi.

[Mesi]

Täälläkin pohdiskelen puolisoni kanssa Australiaan muuttoa aluksi n. vuodeksi pariksi. Tulimme kesäkuun alussa 5kk reissusta takaisin Suomeen ja ei ole mennyt päivääkään, ettei Australia olisi mielessä. Kaipuu takaisin on kova. Samalla kuitenkin juurikin perheen jättäminen Suomeen pelottaa. Toisaalta, Australiassa matkatessani olin äitini kanssa paljon läheisempi vaikka välimatka oli pitkä. Ja jos/kun olemme Austaliassa olisi tavoite tulla kerran vuodessa Suomeen. Jouluksi kotiin Ystävien jättäminen tänne ei tunnu läheskään niin hankalalta.

Viisumiasiat vaan nyt vähän mietityttää. Puolisoni (myöskin nainen, kuten minä) on sairaanhoitaja ja saisi varmasti valita työpaikkansa ja saisi näin viisuminen. Minun alallani (laboratorioanalyytikko) on taas aika niukasti töitä. Pystyykö siis puolisoviisumin saamaan, jos molemmat olemme suomalaisia ja vieläpä samaa sukupuolta? (kun se tasa-arvo ei näissä suhteissa valitettavasti ole samalla tasolla heterosuhteisiin nähden).

[jounij]

Ehkäpä se viisumi on mahdollinen. Ette ainakaan olisi ensimmäisiä yrittäjiä. Nimittäin joskus satunnaisesti olen tehnyt sivuhommia eräälle käännöstoimistolle. Kerran oli käännettäväni puolisoviisumianomuksen tueksi suomalainen kahden naisen liiton rekisteröintitodistus. Näistä naisista tosin toinen oli jo Australian kansalainen, mutta olipa kuitenkin jotain yhteistä teidän tilanteenne kanssa. En kylläkään tiedä, miten viisumihakemuksen loppujen lopuksi kävi, muttei minulla toisaalta ole mitään syytä epäillä, etteikö se olisi mennyt läpi.


Yrittämään kannustaen

[RUU]

457:n puolisosta sanotaan: A partner is your spouse (the person you are married to) or de facto partner (including same-sex partners).
On kaikki syyt olettaa että sama linjanveto on voimassa myös muissa viisumiluokissa, jotka sallivat perheenjäsenten littämisen päähakijan viisumiin.

[Merja]

Viisumiasiat vaan nyt vähän mietityttää. Puolisoni (myöskin nainen, kuten minä) on sairaanhoitaja ja saisi varmasti valita työpaikkansa ja saisi näin viisuminen. Minun alallani (laboratorioanalyytikko) on taas aika niukasti töitä. Pystyykö siis puolisoviisumin saamaan, jos molemmat olemme suomalaisia ja vieläpä samaa sukupuolta? (kun se tasa-arvo ei näissä suhteissa valitettavasti ole samalla tasolla heterosuhteisiin nähden).

Sairaanhoitajalle järjestyy takuulla viisumi ja töitä, siinä olet oikeassa. Samaa sukupuolta olevilla ei ole erilaista kohtelua kuin de facto suhteessa asuvilla. Eli teidän pitää vain pystyä todistamaan että olette asuneet yhdessä tai muuten jakaneet elämäänne pidemmän ajan. Miespuolinen työkaveri haki juuri PR viisumia itselleen ja poikaystävälleen, jotka ovat vain satunnaisesti asuneet yhdessä kun molemmat ovat olleet eri maissa töissä ja opiskelemassa. Sekään ei ollut ongelma, vähän vaan enemmän paperia käännettävänä.

Jos tulette Brisbaneen ja haluat töitä labra-alalta, ota yhteyttä. Varmasti jotain löytyy!

[Mesi]

Eli siis onko tämä de facto vähän kuin avoliitto? Mietin tässä jo, et pitääkö kosia 

Jos tulette Brisbaneen ja haluat töitä labra-alalta, ota yhteyttä. Varmasti jotain löytyy!

No voi hyvänen aika!! Juurikin Brisbaneen oltais tulossa!! Kerro heti lisää 

[jounij]

Parisuhteesta puhuttaessa "De Facto" on nimenomaan avoliitto suomeksi. Kirjaimellisesti suomennettunahan se tarkoittaa jotakuinkin "tosiasiallinen".


Toteaa

[OZ39]

Kai tasta paikasta taytyy pitaa silla tulin tanne 65 Toukokuussa ja olen viela taalla. Olen kaynyt Suomessa muiutaman kerran mutta kun tulee takaisin niin kylla tuntuu kuin tulisi takaisin kotiin  HESSU   

[Savonian]

Taidan nostaa vanhaa aihetta ylös.
Osui ja upposi tämä keskustelu moniin mietteisiin ja ajatuksiin joita männäviikkoina ja -kuukausina on mielessä pyörinyt.
Minun Australiaan "muuttoni" on vielä IELTS-lautakunnan, APHRA:n ja immin käsissä, mutta näitä asioita olen miettinyt siitä saakka kun ajatus Ausseihin lähdöstä tuli ihan oikeaksi ajatukseksi, ei miksikään "loskaa pakoon"-haaveiluksi. Nuoruuden virheistä ja tyhmyyksistä oppineena (lähdin kahden viikon varotusajalla ensin Englantiin ja sitten 1½-viikon varotusajalla Saksaan) avasin keskusteluyhteyden vanhempiin ja muihin tärkeisiin ihmisiin jo siinä vaiheessa kun ajatus oli vasta ajatuksen tasolla.
Joulu pelottaa jo nyt, pitäisi kertoa näistä suunnitelmista myös muille sukulaisille ja vastailla syytöksiin ja oletuksiin asioista joista nämä omaiset eivät tiedä oikeastaan mitään ( ). Ja tosiaan suunnitelmissa on se 2-4 vuotta Ausseissa, katselemassa millaista eläminen ja hoitotyö sillä puolella Palloa ovat. Vakinaista muuttamista en uskalla edes ajatella, saati sanoiksi pukea tässä vaiheessa.

[fatamorgana]

Hyvä Savonian,

Älä anna sukulaisten sanella, mitä saat ja mitä et saa elämälläsi tehdä. Tiedän, että on vaikea olla syyllistymättä, jos suunnilleen itku silmässä tivataan, miksi haluat meidät hylätä. Mutta minusta jokaisen pitää voida ottaa vastuu omasta elämästään ja tämä pätee myös sukulaisiin: miksi heillä olisi oikeus estää sinua toteuttamasta unelmiasi, ja miksi heillä on oikeus sanella, että tämä suvun jokainen jäsen asuu nyt täällä ja piste? Lähde, koita viihdytkö, jos viihdyt, jää pidemmäksi aikaa. Kyllä ne lennot Suomesta tänne ja takaisin kulkevat, eli vierailuilla voi käydä, ja skypellä pitää yhteyttä. Itse olen huomannut, että alkushokin jälkeen oma perhe ja muut sukulaiset ovat suhtautuneet ihan hyvin, eli aluksi tuli paljonkin tuota "miksi ihmeessä haluat lähteä ja milloin tulet pois"-kyselyä joka suunnasta, mutta nyt kun jo täällä asun, on sävy kääntynyt "tule käymään kun ehdit ja me tulemme käymään sinne päin". Eli ero on myös tottumiskysymys ja alkushokin jälkeen voi mennä ihan mutkattomastikin.

[fatamorgana]

Sitten yhtenä päivänä tajusin, että jos oikeasti tulisi hätä, olisin Suomessa n. 30 tunnin kuluttua. Ymmärsin, ettei tässä sittenkään niin kaukana olla. Ja jos lentoliput saa 1000e eestaas, niin ei se kovin kallista musta ole. Sen verran voi säästää vuosittain että pääsee kotiin käymään.

Vaikeinta mun asteittain maastamuutto on ollut äidille. Tosiasia oli, että Suomessa oli (ja on) ihana perhe ja muutama ihana ja rakas ystävä, mutta EI MITÄÄN MUUTA. En ollut kovin tyytyväinen elämääni Suomessa, en ihmisten yleiseen asenteeseen enkä myöskään ilmastoon. Australiassa moni asia on loksahtanut ihan eritavalla kohdalleen kuin koskaan aiemmin. Se on varmasti suurin syy, miksi en halua palata Suomeen ja miksi Australia tuntuu kodilta.

Itselle vaikeinta on, kuten sanottu, olla erossa perheestä. ... pitää sanoa, että itse lähtö on ollut vaikeaa joka kerta, niin Suomesta Australiaan kuin Australiasta Suomeenkin. On vaikeaa irrottautua ihmisistä, joita rakastaa kovin. Se erossa pysyminen on paljon helpompaa.

Kottarainen, en tiedä luetko tätä ketjua enää, mutta koko tekstisi oli kuin suoraan omasta näppiksestäni. Hassua huomata, miten samanlaisia elämäntilanteita voi olla, ja samanlaisia ajatuksia! Olen itse ihan samaa mieltä, että lähteminen (mistään mihinkään) on raastavaa ja jäähyväiset ihan hirveä paikka aina. Mutta se erossa olo ei sitten olekaan niin kamalaa, kun kaikilla on se oma elämänsä, arkensa, tekemisensä.. Eli erossa oloa ei juuri edes huomaa päivittäisessä elämässään, etenkään jos voi pitää skypellä/muuten yhteyttä säännöllisesti.

Olen ehdottomasti samaa mieltä myös siitä, että EI kannata jättää lähtemättä siksi, että pelkää jäävänsä iäksi. Silloinhan se on se elämän kurssi, joka "pitikin ottaa", ja siihen tulee tottumaan ja sopeutumaan. Ainakin minusta paljon pahemmalta kuulostaa jättää tekemättä jotain, ja mahdollisesti katua ja harmitella sitä myöhemmin, kun ei ole enää mahdollisuutta (liian vanha saadakseen viisumin, liian vanha ja arka enää ottamaan radikaaleja askeleita, perhe Suomessa jo perustettuna eikä enää voi/uskalla/raaski lähteä...). Itse en ainakaan halua elää niin, että mielen pohjalla kytee aina jokin, jonka jätin tekemättä, vaikka halusin niin kovasti.

[ausseihin!]

Voiko kukaan edes lähtiessään varmasti tietää, että on lähdössä iäksi? Mielestäni moisen olettamuksen tekeminen on ihan tarpeetonta, katsoo mitä elämä eteen tuo, koskaan ei voi olla varma. Me lähdimme tänne ajatuksella olla sen 2-4 vuotta. Ei ollut mitään ihmeempiä odotuksia, nopeasti piti päätös tehdä, emmekä haluneet jättää tällaista tilaisuutta käyttämättä. Mun vanhemmat, äiti erityisesti otti asian tosi raskaasti, veimmehän häneltä ainoat lapsenlapset pois ja toimii täydellisenä syyllistäjänä edelleen nyt kun olemme täällä kohta neljä vuotta asuneet. Kun itse olen vielä loistavaa syyllistyjäsorttia, niin yhtälö ei ole kovinkaan helppo. Yritän kuitenkin olla itselleni armollinen ja muistuttaa usein, että jokainen meistä elää omaa elämäänsä. Arka kohta mulle kuitenkin. No kohta on neljä vuotta kulunut ja emme aio vielä Suomeen palata. Mutta mulla on selvästi tällä hetkellä jotenkin todella hankalaa, kun emme ole enää vain käymässä, mutta tarkoitus ei olisi jäädäkään. Ajatus poismuuttamisesta on kuitenkin tosi vaikea emmekä halua vielä muuttaa. Mutta pyörittelen päässäni ajatusta, kuinka kauan voimme täällä asua, että palaaminen Suomeen on vielä henkisesti mielekästä. Maana Suomi ei houkuta tällä hetkellä ollenkaan, rakkaat ihmiset ovat tietysti asia erikseen. Sitten kun on kolme lasta, kaksi Suomessa syntynyttä ja Suomeen muuttoa toivovia (he tosin eivät käytönnössä tietysti ymmärrä, mitä se muuttaminen Suomeen oikeasti tarkoittaa, kun ovat siellä nyt vain jouluisin käyneet, jolloin elämä on yhtä juhlaa), mutta miten suuri shokki suomalaiseen koulujärjestelmään siirtyminen heille olisi, kuinka paljon he ystäviään täältä kaipaisivat ja elämäntyyliä yleensä? Suomessa sitten taas ovat heidän elämstään suuresti kiinnostuneet ja siihen osallistuvat isovanhemmat, meidän ystävät ja heidän lapsensa, meidän kummilapset.... Ei tullut kovinkaan järkevää viestiä tästä, mutta kovasti mietinnässä ovat nämä asiat. Ei ole helpoin valinta elämä elää, mutta ehdottomasti sen arvoista.

[MH]

Mikäänhän ei ole varmaa mutta kyllä me tänne muuttaessa tultiin lopullisesti, ilman mitään aikomusta palata Suomeen. Ei ole edes tehnyt mieli mennä käymään siellä.

[Silppu]

Voihan sitä muuttaa kuitenkin statuksella 'toistaiseksi'. Mielestäni se on rehellisempi sitoumus kuin vaikkapa ensin neljäksi vuodeksi, ja katsoo sitten eteenpäin.

Nuo syyllistävät reaktiot taitavat olla aika yleisiä, niin luulen. Itse olen pohtinut asiaa siltä kannalta, että sukulaisten tms. ikävä joka on syyllistävää, ei oikeastaan ole aitoa rakkaudesta nousevaa ikävää, vaan itsekästä omistamisenhalua. Kun tajuaa syyllistäjän taustamotiivin, niin on mahdollista myös reagoida siihen terveellä tavalla - eli jättää se omaan arvoonsa. Mutta jos taipuu syyllistäjän tahtoon ja muuttaa sen takia takaisin, niin on todennäköistä että koti-Suomessa arki tulee hyvin äkkiä vastaan suhteessa syyllistäjään. Esim. jos vaikka asuukin vihdoin lähellä niin yhteydenpito ei olekaan sen aktiivisempaa kuin Australiassa asuessa. Jos taas ikävä on aitoa, niin se antaa tilaa tehdä omia itsenäisiä päätöksiä, ja yhteydenpito on terveellä pohjalla asui sitten kaukana tai lähellä.

Ulkomailla asumisen voi nähdä myös myönteisenä molemminpuolisena oppimisprosessina suhteessa läheisiinsä.

Mahtaisiko teillä olla mahdollista, että isovanhemmat muuttavat eläkepäiviksi asumaan Australiaan. Sponsoriviisumin kun voi saada jos vähintään puolet lapsista asuu täällä.

[Jaaks]

Markus,

   

Jaakko

[Hammersmith]

Mahtaisiko teillä olla mahdollista, että isovanhemmat muuttavat eläkepäiviksi asumaan Australiaan. Sponsoriviisumin kun voi saada jos vähintään puolet lapsista asuu täällä.

Vähän off-topic eikä liity omaan keissiini mitenkään, mutta ihan mielenkiinnosta kyselen lasketaanko tuo puolet kaikista saaduista lapsista vain elossaolevista? Voiko sponsoriviisumia saada esim. jos on saanut kaikkiaan kolme lasta, mutta vain kaksi on elossa joista toinen asuu Australiassa?

[ausseihin!]

Sulla on Silppu hyvää pohdintaa tästä syyllistämisestä/syyllistymisestä. Luin siitä aikaisemminkin ja jäin asiaa pohtimaan. Meidän muorin tapauksessa kyse on kyllä mitä suurimmassa määrin kyvyttömyydestä tai halun puutteesta nähdä asiaa meidän näkökulmasta. Ottaa aikatavalla pattiin, kun vanhempien pitäisi mun mielestä kyetä ajattelemaan niin, että pääasia, että lapset ovat onnellisia missä sitten ikinä ovatkaan. No ei siitä sen enempää. Olen pyöritellyt hieman huumorimielessä ajatusta siitä, että isovanhemmat tänne muuttaisivat vaikka esim. vuodeksi. No appivanhemmat tuskin halauaisivat, heillä on oma elämä kuitenkin Suomessa ja he ovatkin meidät henkisesti päästäneet toiselle puolelle maapalloa muuttamaan. Ymmärtävät valintamme ja ovat sitä alusta alkaen tukeneet ja heiltä kuitenkin ne lapsenlapset ihan vierestä lähtivät. Elimme hyvin tiivistä yhteiseloa Suomessa asuessamme. Mun äidillä on työelämää (mikäli ei joudu sairaseläkkeelle) vielä hyvästi jäljellä eikä häntä tänne saisi kirveelläkään: on liian kuuma. Isäni saattaisi itse asiassa olla aika halukas olemaan täällä pidempiäkin aikoja, pitää lämpimästä eikä turhista stressaa ja kun on eläkkeelläkin, niin mikäs siinä. Mutta se ei tiesyti olisi mahdollista, koska äiti ei haluaisi tulla. Sitä en tiedä olisiko se mahdollista senkään vuoksi, että olemme itse täällä kuitenkin temprorary 457 visumilla ja aiomme sillä jatkaa.

Ja mitä tulee tänne muuttamiseen ja ajatuksiin olla vain sen 2-4 vuotta niin se oli kyllä niin rehellinen, kuin siihen tilanteeseen pystyimme tekemään. Ei todellakaan tullut mieleenkään, että sen pidempää haluaisimme olla, mielessä pyöri josko nyt yrittäisi sen kaksi vuotta kuitenkin, koska yksi vuosi kuluu niin nopeaan. Mutta niin kuluu kaksi ja kolmekin ja neljäkin...

[Silppu]

olemme itse täällä kuitenkin temprorary 457 visumilla ja aiomme sillä jatkaa.

Kannattaisikohan teidän yrittää sittenkin saada PR-viisumia, ja sitä kautta kansalaisuutta. Ymmärtääkseni teille riittäisi vain yksi vuosi PR-viisumilla, ja sitten anoisitte aussipassia. Kaksoiskansalaisuuden saaminen nimittäin on psykologisesti vapauttavaa kun voi palata Suomeen ilman viisumin vanhenemisen pelkoa.

Vaihtoehtona Suomeen pysyvästi muuttamiselle on esim. puoli vuotta tai vuosi Suomessa, jonka jälkeen takaisin Australiaan. Siinä ajassa saa jo maistaa mitä on arki Suomessa. Asuntoa voi yrittää saada vaihdettua jonkun kanssa päittäin, niin on mukava palata takaisin omaan kotiin. Tai sitten vain varastoi tavarat. Lapsille tuo aika olisi pelkkää vaihtelua, kun tietää, että samat kaverit odottaa vuoden päästä. Itse olen tehnyt perheeni kanssa kaksi puolen vuoden reissua Suomeen viiden vuoden aikavälillä. Lapset tosin eivät olleet kouluikäisiä, mutta muuttorumbaa emme kyllä jääneet kaipaamaan. Seuraavaa pitempää reissua ei ole suunnitteilla lähiaikoina.

[Mesi]

Me nökötetään vielä tukevasti Suomessa, joten olen vähän eri tilanteessa kuin te muut. Itse aloin puhumaan mahdollisesta muutosta jo 2009 kesällä. Aluksi vanhemmat (lähinnä äiti) olivat erittäin kieltävällä kannalla. Tarkoitan siis, että mm. vaihtoi puuhenaihetta, mikäli otin asian puheeksi. Ei siis ilmeisesti pystynyt ollenkaan vielä käsittelemään asiaa. Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut edistystä ja on jopa välillä itsekkin ottanut puheeksi kielitestit jne. Kai ne ovat nyt tajunneet, että tosissaan tässä ollaan eikä ollut ohimenevää haipatusta.

Meidän ajatus muutosta lähti niin, että ensin mietimme vuotta tai kahta. Sitten se vaihtui siihen, että no ainakin kaksi, jotta ehtii sopeutuminen tapahtua ja katsoo sitten miltä tuntuu. Nyt taas varsinkin itselläni on olo, että jospa sitä ei enää takaisin tänne tulisi ollenkaan. Se tosin voi muuttua, kunhan sinne nyt ensin päästään jne.

Tämä syksy ja talvi täällä ovat iselleni pelkkää selviytymistä. Vuodesta 6kk kuljen pussi päässä ja en elä. Menen vain päivä kerrallaan ja olen koko ajan erittäin väsynyt. Enkä selviäisi varmaan edes sängystä ylös ilman lääkitystä, joka aloitettiin vuosi sitten kaamosmasennukseen. Eli tässä maassa elääkseni joudun syömään lääkkeitä ja senkään voimalla tätä ei voi oikein täydeksi elämäksi sanoa. What a life yeah...Eli te, jotka pohditte paluuta, niin koittakaa muistella millaista elämä täällä oli ihan oikeasti. Itselleni tämä syksy ja talvi on vain hitaan kuoleman tekemistä...

Tulipas synkkää tekstiä. No, mut sehän onkin marraskuu...Jopa meidän kissa on pahalla tuulella!

[Haagalainen]

Ohessa juttua Australiaan pysyvästi muuttaneista briteistä. "Pysyvä" on yhden ajan tilanne, ja elämässä harvat asiat on kiveen hakattuja.

http://www.bbc.co.uk/news/magazine-15799571