Majoittautuminen GoallaGoan lentokentältä ajelimme hotelliin nimeltä Majorda Beach Resort. Sadekuuroja näytti olevan vähän väliä, mutta sehän ei tullut meille yllätyksenä. Kun saavuimme hotellille ja asetuimme taloksi, olikin saman tien lounasaika. Hotellipakettiin kuului kaikki ateriat, joten mepä heti säntäsimme jo maksamaamme puffettiin. Hyvää tuntui olevan goalaistyylinenkin ruoka.
Aterioituamme meinasimme lähteä katsomaan hiekkarantaa, mutta rankka sade sai meidät toisiin ajatuksiin. Tutkiskelimme hotellia sen sijaan. Hotelli oli varmaan joskus 20 vuotta sitten ollut tosi hieno, ja olisi silloin varmaan ansainnutkin mainostamansa viisi laatutähteä. Mutta nyt alkaisi olla remontin aika. Osa paikoista oli selvästikin kärsinyt vesivahingoista. Käytävällä meidän hotellihuoneemme vieressä oli kokolattiamatossa selvästi märkä kohta, ja suurimman osan ajasta siinä oli myös sanko, jonka tarkoitus oli kaiketi ottaa vastaan katosta vuotavaa vettä. Kumma kyllä, vaikka ulkona satoi melkein koko ajan ja kovastikin, niin sankoon ei kuitenkaan kertynyt vettä! Hotellin yleiset ilmastoimattomat tilat myös haisivat jonkin verran tunkkaisen kostealle. Ei varmaankaan mikään hyvä paikka homeallergisille eikä siellä terveenkään kannattaisi kovin pitkään asustella.
Kaikki majoituspakettiin kuuluneet ateriat osoittautuivat olevan seisovasta pöydästä haettavia. Tämä on tietysti siinä mielessä hyvä juttu, että aina pitäisi löytyä jokaiselle mieluista ruokaa. En voinut moittia ruokalajeja minäkään, mutta hieman harmittelin mielessäni sitä, ettei seisovissa pöydissä juuri koskaan ole tarjolla mitään erityisen tulista ruokaa, vaan ruoat on sovitettu suuren yleisön makuun sopiviksi. Yksi missioistammehan oli syödä alkuperäistä goalaista
vindaloota.
Melkein kaikki hotellin vieraat olivat intialaisia. Intialaiset kuulema tykkäävät matkustaa sadekauden aikana, jolloin ei ole liian kuuma. Kun eurooppalainen turistikausi alkaa lokakuun puolivälissä, niin intialaisia turisteja ei kuulema näy mailla eikä halmeilla ennen seuraavan monsuunin alkua. Me saimmekin tähän vuodenaikaan harvinaisina eurooppalaisina vieraina melko suurta huomiota osaksemme hotellin henkilökunnan puolelta: he selvästikin halusivat tehdä meidän olomme mahdollisimman viihtyisäksi ja kotoisaksi. Päivälliselle mennessämme hovimestari alkoi heti kysellä, olisiko meillä joitain mannermaisia
(continental) ruokatoiveita, sillä seisovassa pöydässä ei yhtä pastalajia ja keittoa lukuunottamatta ollut länsimaisia ruokia tarjolla. Tuumasin, että yes, we would like to have Indian sub
continental food, namely Goan Vindaloo. Hovimestari ei ehkä ollut odottanut tällaista vastausta, mutta lyhyen nikottelun jälkeen hän lupasi, että asia voidaan järjestää.
Odottelimme vindaluitamme isossa ruokasalissa. Musikantti soitteli koskettimia aika hirveän kuuloisten midi-taustojen kera sellaista pehmeää lällärikamaa. Hyvin se hemmo lauloi, mutta musa olis saanut olla vähän kiinnostavampaa. Seuraavana iltana muuten todistimme, kuinka paljon välineet voivat vaikuttaa musikantin ulosantiin, sillä sama hemmo oli soittamassa baarissa flyygeliä niin ikään laulaen: eroa oli kuin yöllä ja päivällä - flyygelitaustan hyväksi arvatenkin! Saapuivathan ne vindalootkin keittiöstä aika pian ja pääsimme toteuttamaan tamänkin päähänpinttymämme.
Aika yllättävä kokemus tämä vindaloo olikin, sillä reseptissä käytetty etikka oli huomattavan makeaa, ikään kuin jotain sokeroitua säilyke-etikkaa! Eli maku oli pikemminkin hapanimelän tulinen kuin australianintialaisissa ravintoloissa
(ja omassa kodissamme) saatava lievästi hapan ja voimakkaasti tulinen vindaloo. Tulisuusaste, vaikkei yhtä raju kuin joissakin tuntemissamme canberralaisissa ravintoloissa, oli varsin miellyttävä. Etenkin annan plussaa tälle kokille siitä, että chili oli maltettu hauduttaa lihan sisään, ja niinpä tulisuus oli sitä parasta laatua, josta minä ja Arja käytämme adjektiivia "hidas". Yksi lempiharmeistani on, kun monet ravintolat ilmoittavat esimerkiksi menussaan, etteivät heidän ruokalajinsa ole tulisia, mutta niistä voidaan tehdä tulisia asiakkaan pyynnöstä. Miksi joku chiliä sietämätön haluaa välttämättä valita ruokalajin, jonka
kuuluu olla edes jossain määrin tulista!? Kun chili lisätään ruokaan viimetingassa juuri ennen tarjoilua, niin siitä syntyvä tulisuus on "huonompaa" eli välittömästi polttavaa ja usein myös muut maut alleen peittävää laatua, eikä maku tällöin ole myöskään hautunut lihaan ja vihanneksiin.
Päivällisen jälkeen astelimme sisälle hotellin yhteydessä olevaan, Intiassa hyvin yleiseen kashmirilaiseen matkamuisto- ja käsityökauppaan. Ovea avatessani ja sanoin jotain Arjalle suomeksi Tämä lyhyt lausahdukseni puoliksi suljetun oven takaa riitti kauppiaalle: hän tervehti meitä suoralta kädeltä täysin ymmärrettävällä suomella: "hyvää päivää, oletteko suomalaisia?" Tämä oli paljon mukavampi tervehdys, kuin joskus joissain baareissa "tervehdyksenä" kuulemani suomalaiset kirosanat
(joilla minua tervehtivä aina menettää asiakkuuteni). Hän lateli pitkän pätkän muitakin suomalaisia sanoja: muun muassa esitteli tämän kaupan olevan myös "räätäli", ja että minullekin saataisiin "hyvä puku hyvin edullisesti". Mallikankaitakin siinä ehdittiin jo hipelöidä, ennen kuin sain kerrottua, että itse asiassa meidät houkutteli kauppaan näyteikkunassa näkynyt nahkainen lompakko. Minulle oli näes tulossa uuden lompakon tarve aika akuutiksi.
Kauppiaan puheista kävi ilmi, että eurooppalaisen turistisesongin aikana kyseisessä hotellissa suorastaan parveilee suomalaisia. Ilmeisesti, kun hän oli oppinut niinkin paljon suomea! Hän luetteli useita suomalaisia kaupunkeja, joistä hänellä on käynyt asiakkaita, ja muisti myös joitakin asiakkaitaan nimeltä. Eivät sattuneet olemaan minulle tuttuja. Saattoi toki olla kauppapuhetta, mutta kuulema hänellä on monia suomalaisia vakioasiakkaita, jotka tulevat Goalle vuodesta toiseen teettäen hänellä aina ison satsin vaatteita ja ostaen tukkukaupalla koruja, silkkihuiveja ja -mattoja ja ties mitä.
Viimeinkin pääsin tutkimaan kaupan olevia lompakkoja. Samalla kun kauppa-apulainen esitteli niitä minulle, itse omistaja alkoi esitellä Arjalle erilaisia koruja. Sillä välin, kun olin valinnut lompakon ja olisi alkanut hinnan tinkaamisen aika, Arjan ranne oli vissiin jo kyynärpäähän saakka kultaisissa käämeissä. Pehmeästi ja miellyttävästi puhuva kauppias näytti tekevän lompakon ostostani huomattavasti budjetoitua kalliimman. Kaupasta päästiin pois vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua onnellisesti hymyilevinä, vaikkakin melko paljon köyhempinä. Vastineeksi Arjalla oli varsin mukavan näköinen timantein ja emeraldein koristeltu kultaketju ranteessa. Minulla oli tyhjä lompakko.
Nimimerkillä "ei oo kivaa, jos ei mee tonni tunnissa"
(Eli "Indian Jone")
