Yleisön pyynnöstä: Jouni J Bengalurussa

Aloittaja jounij, toukokuu 06, 2007, 15:23

« edellinen - seuraava »

0 Jäsenet ja 2 Vieraat katselee tätä aihetta.

jounij

Korruptio rehottaa

Olisivat mahtaneet nuo MH:n tapaamat ruotsalaisetkin saada matkalippunsa alta aikayksikön, jos vain olisivat siirtäneet sopivassa tilanteessa sopivan kokoisen setelin jonkun viranomaisen taskuun. Sanomalehdet ja paikalliset asukkaat kertovat jatkuvasti erilaisia korruptioon liittyviä juttuja. "Voitelu" on kuulema maan tapa, vaikka sitä näin rehellisenä suomalaisena onkin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Joku aika sitten kolleegani kertoi harkitsevansa tontin ostamista läheltä rakenteilla olevaa Bengalurun uutta lentokenttää. Hän ehdotti vastaavaa sijoitusta minullekin. En edes harkinnut asiaa, sillä kiinteistösijoitusten hallinta toisesta maasta käsin tulisi mielestäni olemaan erittäin vaikeaa. Lopulta kolleeganikin luopui ajatuksesta, koska tonttia pitäisi käydä jatkuvasti valvomassa. Tapana kuulema on, että ensin joku rakentaa tyhjillään seisovalle tontille hökkelin. Jos maanomistaja ei puutu asiaan pian, niin hökkeli laajenee pikkuhiljaa kokonaiseksi taloksi. Jos asia etenee tähän pisteeseen, niin asialle ei kuulema voi tehdä enää mitään. Korruptoituneet viranomaiset eivät viitsi puuttua asiaan, sillä rakentaja on tietysti maksanut heille hyvät voitelurahat. Sanomalehdessä näkyy toisinaan juttuja, joiden mukaan hyvin suuri osa Bengalurun uudemmista yksityisistä rakennuksista on rakennettu julkiselle maalle. Muun muassa useita entisiä järviä on kadonnut rakennusten alle. Rakennuslupia tai muita dokumentteja ei löydy eikä vissiin oikein syyllisiäkään.

Eräs paikallinen suomalainen kaverini kertoi lukeneensa artikkelin tutkimuksesta, jossa kerrottiin eri maiden kansalaisten arvomaailmasta. Miettikääpä itse, mitä ominaisuuksia arvostatte muissa ihmisissä! Veikkaanpa, että "rehellisyys" päätyy useimpien suomalaisten kymmenen kärjessä -listalle. Tässä kaverini lukeman artikkelin mukaan intialaiset arvostivat hyvin erilaisia asioita kuin suomalaiset: monikaan listalle päätynyt arvo ei ollut sama kun vertailtiin suomalaista ja intialaista tutkimustulosta. Rehellisyys ei ollut intialaisten arvostamien asioiden joukossa - ainakaan kymmenen kärjessä.


Rehellisyyttä Intiassakin kaivaten

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

jounij

Elekieltä

Intialaisten elekieltä on joskus hieman vaikeaa ymmärtää - varsinkin ensimmäisien kuukausien aikana. Ainakin täällä Etelä-Intiassa elekielen silmiin pistävin piirre on pään kallistelu sivulta sivulle. Olen oppinut tulkitsemaan sen yleensä myöntymisen eleenä kuten esimerkiksi suomalaisten pään nyökyttelyn. Mutta kokemuksieni mukaan samalla eleellä ilmaistaan myös seuraavia asioita:

- Joo joo, olen kuullut sinun mielipiteesi. Olet väärässä, mutten halua ilmaista olevani eri mieltä.

- Joo joo, ymmärrän mielipiteesi. Ehkä olen kanssasi samaa mieltä, ehkä en. Asiaa pitää vielä sulatella. Jos muistan.

- Joo joo, olen kanssasi samaa mieltä. Ehkä toteutan pyyntösi tässä joku kerta. Jos viitsin. Luultavasti en. Ainakaan lähiaikoina.

Eleellä on luultavasti muitakin merkityksiä, joita en ole oppinut vielä ymmärtämään.

Nilgirin reissuni viikonloppuna autoseurueidemme hajaantuessa kotimatkalle, vilkutin tuulilasin läpi muihin kahteen autoon jääneille ihmisille. Meidän automme kuski katsoi vilkuttamistani ymmällään ja kysyi: "mitä tuo tarkoittaa?" Selitettyäni eleen merkityksen "hei hei", hän vielä kyseli, missä päin maailmaa tällaista elettä käytetään. Eli enpä ole minä ollut ainoastaan hämmästelemässä intialaisten elekieltä, vaan olen myös itse saanut hämminkiä aikaiseksi.


Tapakulttuuriin perehtyy ja perehdyttää

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

jounij

Bangaloren lentokentällä

Paikallisella lentokentällä toimitaan jokseenkin eri tavalla, kuin mihin olen aiemmin tottunut. Lentokentälle ei pääse edes sisään, ellei ovella ole näyttää matkalippua tai elektronisen lipun varausprinttiä. Myöskään saapuvien lentojen matkustajia ei pääse vastaanottamaan sisälle, ellei osta erillistä sisäänpääsylippua. En itse asiassa ollut edes tiennyt olevan mahdollista maksaa sisäänpääsy ennen kuin viime viikon torstaina olin kenttärakennuksen ulkopuolella odottelemassa Arjaa saapuvan vierailulle luokseni. Siellä ulkona tungoksessa seisoskellessani tuli joku rikkaamman näköinen nainen tarjoamaan minulle sisäänpääsylippua, jonka hän oli ostanut, mutta jota hän ei ollut ehtinyt käyttää hänen vieraansa jo saavuttua rakennuksesta ulos. Otin tarjotun lipun vastaan, mutten minäkään ehtinyt sisälle ennen kuin Arja oli jo ulkona. Annoin lipun eteenpäin.

Tänään torstaina matkustimme Arjan kanssa Intian eteläisellä lounaisrannikolla sijaitsevaan Thiruvananthapuramiin. Päästyämme lentokenttärakennukseen sisälle ja check-in:in "itsepalvelukioskille" emme kuitenkaan joutuneet opettelemaan Jet Airwaysin itsepalvelukioskin käyttöä, sillä lentoyhtiön hemmo syötti puolestamme elektronisesta lipusta lukien etunimekseni Jun ja sukunimekseni Jou. Sieltähän se varaus löytyikin Mister Jounin nimellä meille molemmille. Mieluisat istumapaikat valittuamme kone printtasi boarding-passit. Hemmo kehotti meitä viemään ruumaan tarkoitetut matkatavarat suoraan lähtöselvitystiskille.

Lähtöselvityksestä meidät käännytettiin takaisin erilliseen matkalaukkujen skannauspisteeseen, jossa nostimme pakaasimme valtavan skannauslaitteen liukuhihnalle. Ennen kuin laukut luovutettiin takaisin meille liukuhihnan toisessa päässä, niihin vielä kiinnitettiin tarkastussinetit. Näin sinetöidyt laukut otettiinkin vastaan.

Tarkkoja oltiin myös siitä, että käsimatkatavaroissamme oli lentoyhtiön antamat osoitelaput. Syy selvisi käveltyämme läpi turvatarkastuksesta, jossa normaaliin tapaan myös nämä laukut läpivalaistiin. Tämän jälkeen näihin osoitelappuihin lyötiin tarkastusleima.

Kaikki matkustajat joutuivat tietysti kävelemään turvaportin läpi. Huolimatta siitä, piippasiko portti tai ei, kaikki matkustajat vielä skannattiin myös käsipelillä. Naiset ohjattiin ilmeisesti häveliäisyyssyistä omalle erilliselle turvatarkastusportilleen, jossa heidät skannattiin verhojen takana.

Koska olimme menossa kotimaan lennolle, vesipullon mukaanotto oli sallittua. Arja kantoi vesipulloaan, mutta jätti sen turvatarkastajien työpöydälle ennen verhon taakse skannattavaksi menoaan. Siinä tuli ilmeisesti Bangaloren kentän turvatoimien sujuvuuden pelastus: yksi turvamiehistä avasi juomapullon, kaatoi siitä vettä korkkiin ja levitti tämän korkillisen leimatyynynsä päälle. Laukkujen turvalliseksi leimaaminen saattoi siis jatkua ilman suurta keskeytystä. Huvitti, että tulimme näytelleeksi noinkin suurta osaa Intian lentoturvallisuuden takaamiseksi.


Turvallisuuden kulmakivi

"Indian Jone"


J.K. On se vaan etopeli tämä Nokian E90. Tässä hotellin terassiravintolassa lähettelen tätä viestiä, jonka kirjoitin lentokentällä kokemuksen vielä tuoreena mielessä ollessa.
Jouni
Canberra

R?yh?

Pitääpä minunkin vihdoin kiitellä Indian Jonea näistä mainioista tarinoista, joiden jatko-osia odotan aina innolla. Itse kun ihmettelen tätä Ossilan menoa nyt kahden kuukauden kokemuksella, on niin hauska lukea myös muiden tarinoita, kuinka ihmeellistä elämä voi olla tällä pallolla. Itse olen vähän laiskasti viime aikoina kirjoitellut, täytyneepä taas ryhdistäytyä ja kantaa kortensa kekoon. Hyvää jatkoa Jonelle sinne Ihmeelliseen Indiaan!

Fanittaa,

Räyhä

jounij

Eka vuorokausi Keralassa

Tänään sataa. Sataa paljon. Siis sataa niin kuin tropiikin sadekautena kuuluukin. Joudan siis hyvin vaikka naputtelemaan tässä lomadrinkin nauttimisen ohessa joitakin lomakuulumisia. Arja kirjoittelee tuossa vieressä postikortteja (joiden löytäminen muuten ainakin Bengalurussa on paljon vaikeampaa kuin postitoimistojen löytäminen, mikä myöskään ei ole helppoa).

Sehän jo selvisikin aiemmin, että Thiruvananthapuramiin eli Trivandrumiin pääsimme helposti intialaisten lentokenttätapojen opettelua kummemmitta kommelluksitta. Vietimme lomamatkamme ensimmäiset kaksi yötä Arabian meren rannalla sijaitsevassa alueelle perinteiseen tapaan rakennetussa lomakylässä parisenkymmentä kilometria Thivandrumista etelään. Periaatteessa kyseessä oli hiekkarantapaikka, mutta kuten meille oli ennakkoon kerrottukin, hiekkarannasta ei ollut juuri mitään jäljellä pari kuukautta puhaltaneen koillismonsuunituulen työnnettyä Intian valtameren vedet biitsin päälle. Meitä keskimäärin yhteensä puoli tuntia vuodessa hiekkarannalla viettäviähän sellainen ei toki päässyt häiritsemään.

Joka tapauksessa kävimme pienellä rantakävelyllä samalla, kun katsastimme etukäteen lomakylän rantaravintolan, jonka piti olla hyväkin paikka meriruoan ystäville. Rannalla jouduimme paikallisen nuorison piirittämiksi. Saimme vastailla monenlaisiin, jopa hyvin huvittaviinkin kysymyksiin. Noin 11-vuotiaan pikkuvanhan naskalin suusta kuulimme kaikkein huvittavimman kysymyksen: "onko teidän avioliittonne järjestetty vaiko rakkausavioliitto?" Oli hieman pokassa pitelemistä - ei oman suoralta kädeltä antamani vastauksen "rakkausavioliitto" vuoksi, vaan yllättävältä taholta tulleen yllättävän kysymyksen takia. Vastattuani valistin poikaa myös, että järjestettyjä avioliittoja tapahtuu nykyään oikeastaan enemmissä määrin vain Intiassa. Tähän sain myös minua huvittaneen vastakommentin: "rakkausavioliitot ovat iso ongelma Intiassa".

Poikajoukko pysytteli perässämme kysellen meiltä australialaisilta luonnollisesti  paljolti krikettiin liittyviä kysymyksiä. Ossilan maajoukkueen pelaajien nimet tuntuivat olevan hyvin pojilla tiedossa (ja taatusti paremmin kuin itselläni). Siinä kävellessämme pojat myös saivat käännettyä keskustelun siihen, että heillä on oma krikettijoukkue, mutta välineistä ja sponsoreista on ainaista pulaa. Minusta tämä oli niin ovelasti ja taitavasti johdateltu keskustelu näiden mukavien pikkupoikien taholta, että välittömästi annoin heille pienen lahjoituksen krikettirahastoon. Siinä samassa pääsimme jatkamaan kävelyämme Arjan kanssa kahdestaan. Taisivat pojat jäädä pohtimaan, miten (juuri perustettu?) krikettirahasto käytettäisiin. Vapise Ricky Ponting, uusi krikettisukupolvi kasvaa Intiassa!

Illalla kävimme testaamassa myös sen mainitsemani rantaravintolan. Ei siitä mitään pahaa sanottavaa jäänyt, ellen sitten ala moittia paikallisittain hyvin korkeita hintoja. Toisaalta en myöskään aio alkaa kirjoitella paikasta kehukirjeitä kotiin.

Tuona ekana lomamatkapäivänä koimme vuodenaikaan hyvin odotetusti muutamia rankkojakin sadekuuroja. Ne olivat oikeastaan mukava kokemus, varsinkin kun emme onnistuneet kastumaan niissä. Ja eihän tässä olla moneen vuoteen Canberrassa - eikä pahemmin Bengalurussakaan - kunnon sadetta koettu! Sateen katselu ja meren aaltojen kuuntelu lomamökkimme terassilta käsin oli hyvin rentouttavaa.

Rentoutuksesta puheenollen odotin hieman ennakkoluuloisesti toiseksi loma-aamuksi varaamaani ayurvedic-hierontaa. Muistelin edellisen Hampin reissun kokemukseni perusteella, ettei moisessa kipeänä olevat paikat (niska) juuri parane. Nyt sentään ymmärsin pukea päälleni saman, jo edellisessä hieronnassa öljyn laikuttaman paitani, jota olin tässä välissä käyttänyt vain kuntosalilla käydessäni. Muitakin virttyneempiä vaatteita löytyi, joten ainakaan siinä suhteessa hieronnasta ei pitänyt koitua suurempaa haittaa.

Tällä kertaa hieroja ymmärsi englantia ja puhui sitä auttavasti myös itse. Niskani tuli parempaan kuntoon, ja muutenkin hieronta "teki  eetvarttia". Iho tosin tuntui taas kuin olisin maannut keskikokoisen öljytankkiauton alla sen purskahtaessa halki. Tätä olotilaa ei ainakaan auttanut se, että varsinaisen hieronnan jälkeen otsalleni valutettiin fish & ships take away -puodin vuosikulutuksellinen mausteilta tuoksuvaa lämmintä (kenties juuri fish & ships -puodin käytöstä poistamaa) öljyä. Sen kuulema piti virkistää. Ehkäpä se sen tekikin, vai johtuiko sen päiväinen pirteyteni edellisen päivän rentouttavasta sateen kuuntelusta ja sitä seuranneista makeista yöunista?

Joka tapauksessa koin jotain intialaista(?) tuon öljyllä valelun aikana: Aurinko oli juuri tuossa vaiheessa noussut sen verran korkealle, että se alkoi paistaa hierontahuoneen ikkunasta suljettuihin silmiini. Tämän seurauksena aloin nähdä valolaikkuja öljypullon heiluessani pääni yläpuolella edestakaisin ja samalla aurinkoa välillä varjostaen. Yht'äkkiä totesin näiden valolaikkujen muodostavan aivoissani värillisiä kuvioita - ikäänkuin intialaisia silkkikankaita, joita olimme Arjan kanssa käyneet katselemassa useina edellisinä päivinä. Olinko vaipunut hetkelliseen uneen, vai alkoiko alitajuntani tuoda mieleeni jotain länsimaisille tuntemattomia ayurvedic-kokemuksia?


Kummastelee hörhöilevä(?) krikettimesenaatti

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

Heidi

Moi Jouni  8)

Tosi kivaa lukea sun juttujasi, taitaa olla aika mielenkiintoista elamasi siella Intiassa!

Palasin juuri itse pitkalta Suomen lomalta, enka ole ihan koko stooria kerennyt lukemaan (kun kesamokilla ei ollut nettiyhteytta ja siella tuli vietettya iso osa ajasta), mutta taytyy nyt tassa iltapuhteiksi lueskella, mita olet siella saanut aikaiseksi...

Pida hauskaa ja terkut kans Arjalle  :XXXX

jounij

Keralan historiaan tutustumassa

Kuten jo mainitsinkin, aurinko alkoi alkoi paistaa lomamatkamme toisena päivänä. Saatoimme siis nauttia hieman paremmin ulkoiluharrastuksista. Ayurvedic-käsittelystä selvittyämme ja aamupalan syötyämme kävimme tutustumassa joihinkin Thivandrumin nähtävyyksiin. Tutustuimme esimerkiksi enimmäkseen puusta 1800-luvulla rakennettuun laajaan Puthenmalika -nimiseen Travancore-kuningaskunnan hallintopalatsiin ja kiersimme läpi yhden paikallisen taidemuseon.

Kummatkin olivat hienoja tutustumiskohteita, mutta niissä vierailu teki entistäkin selvemmäksi sen, että kaikkien intialaisesta kulttuurista kiinnostuneiden pitäisi tehdä Intian matkansa pikapuoliin. Intian kulttuuriperinnöstä vastaavilla viranomaisilla ei selvästikään ole varaa ja/tai osaamista tämän valtavan aarteiston säilyttämiseen. Jokseenkin kaikki esineet ovat täysin elementtien armoilla. Näyttelygalleriat ovat ilmastoimattomia ja niiden ikkunat ovat auki. Niinpä vallitseva - yleensä kostea - sää pääsee tekemään luonnollista kuluttavaa työtään täysin kontrolloimattomasti. Ajan armottoman hampaan jälki on selvästi näkyvissä.


Surkuttelee

"Indian Jone"


J.K. Arja kiittelee Heidiä terkuista!
Jouni
Canberra

jounij

Idän Venetsiassa

Kolmaskin matkalomapäivämme alkoi aurinkoisissa merkeissä. Ajelimme Keralan rannikkoa pohjoiseen päämääränämme Backwatersiksi kutsuttu jokisuisto ja kanaalijärjestelmä Alappuzhassa. Tämä muutamalla isolla patosillalla merestä erotettu merenpinnan alapuolella sijaitseva alanko on yksi suurimmista riisinviljelyalueista Intiassa - ellei peräti suurin.

Arja ja minä olimme haaveilleet jo useamman vuoden ajan käydä asuntolaivaristeilyllä tällä Idän Venetsiaksi kutsutulla alueella. Saavuimmekin risteilyn aloituspisteeseen puolelta päivin suurin odotuksin: vihdoin pääsisimme toteuttamaan yhden suurista unelmistamme. Meidät toivotettiin ystävällisesti tervetulleeksi keralalaisittain kookosmehulla, jota imeskelimme pillillä suoraan tuoreesta kookospähkinästä samalla, kun meille esiteltiin aluetta ja odotettavissa olevaa asuntolaivailukokemusta.

Asuntolaivat Keralassa eivät ole samanlaisia, kuin mitä näkee vaikkapa Australian isoilla joilla. Keralan kettuvallameiksi kutsutut laivat on rakennettu perinteiseen tyyliin kookoskuiduista ja muista luonnollisista materiaaleista. Ennen vanhaan samanlaisia laivoja käytettiin alueella riisin ja muunkin tavaran kuljetukseen. Asuntolaivakäytössä kettuvallamit on kuitenkin varustettu kaikilla nykyajan mukavuuksilla. Australian asuntolaivoihin verrattuna on myös se ero, että täällä henkilökunta seuraa automaattisesti mukana. Meilläkin kahdella oli mukana kolmihenkinen miehistö: kokki, kapteeni ja opas/tarjoilija.

Tämä risteily oli erittäin rentouttava ja miellyttävä kokemus. Nautimme ohi lipuvista maisemista enimmäkseen divaanilla loikoillen ja juomista nautiskellen. Kokin ja tarjoilijan katettua meille herkullisen lounaan laiva ankkuroitiin, ja saimme nauttia ateriasta kahden kesken henkilökunnan vetäydyttyä hienotunteisesti takaoikealle. Sama toistui myös muiden aterioiden aikana.

Iltapäivällä pääsimme myös tutustumaan paikalliseen veden keskelle rakennettuun kylään soutuveneestä käsin. Laivamme opas ja seuraamme liittynyt ilmeisesti kyläläinen soutivat venettä kylää halkovien kanaalien läpi, ja itsellemme jäi tehtäväksi ainoastaan ohitsemme lipuvan kylän elämän seuraaminen. Kylän aikuiset asukkaat eivät näyttäneet häiriintyvän meidän peitellyn tarkkailevista katseistamme, joihin he vastasivat puuhiensa keskeltä joko tottuneen ystävällisesti tai ujohkosti - mutta aina - hymyillen.

Kohdalle sattuneet lapset sen sijaan usein vilkuttelivat meille ja joskus kyselivät, olisiko meillä antaa heille lahjaksi kyniä. Olin etukäteen kuullutkin, että varsinkin Intian maaseudulla arvostetaan lahjoina eniten oppimisvälineitä, joista lahjansaaja saattaa saada kenties elinikäisen hyödyn. Siispä olinkin varautunut näihin lahjapyyntöihin ottamalla mukaan kolmekymmentä uutta kynää, joista sitten jaoinkin lapsille reilut puolet tämän souturetken aikana.

Illalla saimme nauttia niin ikään toiveidemme mukaan valmistetusta ja siten tällä kertaa myös riittävän tulisesta päivällisestä. Ilta oli tässä vaiheessa jo hämärtynyt. Niinpä kapteeni sytyttikin oleskelualueen kattoon kätketyt pienet ledit, jotka tuikkivat meille romanttista tähtivaloaan kuin Tylypahkan taikakeinoin luodun juhlasalin katossa konsanaan. Aika pian päivällisen jälkeen tämä mahtavien kokemusten päivä vaati meiltä veronsa, ja jouduimme vetäytymään unten maille.

Vastaavasti seuraavana aamuna heräsimme houkuttelematta pian päivänkoiton jälkeen aamiaista odottelemaan. Kaunis aurinkoinen aamu korvasi iltaisen tähtivalaistuksen. Syötyämme saimme nauttia vielä vajaan parin tunnin ajan tyynellä järvellä seilaamisesta, ennen kuin saavuimme määräsatamaan. Paikka oli eri, kuin mihin kuljettajamme oli meidät edellisenä päivänä jättänyt. Melkein puoli tuntia meni jännittäessä, löytääkö kuljettaja paikalle. Soittoyrityksiimmekään emme saaneet vastausta, mutta saapuihan hän lopulta paikalle - noutamaan meidät kohti uusia elämyksiä.


Taas yhtä upeaa kokemusta muistelee

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

Riitta2000

Uskomattomia tarinoita!

Toivottavasti siellä ei nyt sada liikaa...? No, ei tee ainakaan pääse loppumaan....
Täällä Suomessa on ollut sen verran hellettä ja kuumaa, ettei tee mieli laittaa edes curry in a hurry. Merivesikin on 22,5 C.

Kyllä Jounin tarinat vetää pitemmän korren, jopa tähänastisen idolini Riku Rantalan MADVENTURES raportoinneille....http://madventures.tv

En ollut uskoa kun taannoin mailasit, että lähdet Intiaan...terveiset Arjalle.

Moi Ukista,
Riitta

jounij

"Välipäivä"

Heippa Riitta, ja tervetuloa lukemaan Dundernewsiä! Tässäpä tuleekin seuraava osa lomakertomukseeni.

Kettuvallam-risteilyn jälkeen ajelimme kohti pohjoista seuraavaan isompaan kaupunkiin Kochiin, joka aiemmin tunnettiin nimellä Cochin. Vaikka Thiruvananthapuram on Keralan hallinnollinen keskus, niin Kochi on kaupallinen keskus. Siellä sijaitsee muun muassa yksi Intian suurimmista satamista. Kaupungilla on ollut värikäs historia portugalilaisten, hollantilaisten, englantilaisten ja toki myös intialaisten hallinnassa. Monia siirtomaa-aikaisia, mutta enimmäkseen melko huonossa kunnossa olevia rakennuksia on vieläkin nähtävissä varsinkin aivan meren rannassa sijaitsevassa Fort Cochiniksi kutsutulla alueella.

Rantakaistaleella oli myös monia valtavia kiinalaisiksi verkoiksi kutsuttuja kalastusvälineitä. Paksujen mereen upotettujen tolppien päälle oli viritelty noin 10x10-metrinen verkko, joka laskettiin mereen varsikaivoa muistuttavalla mekanismilla, jonka varressa roikkui vastapainona isoja kivenjärkäleitä. Verkko laskettiin meren pohjaa vasten useamman miehen voimin. Sitten odoteltiin jonkin aikaa kalojen paikalle tulemista. Liekö verkon päälle vielä heitelty jotain kaloja houkuttelevaa ruokaakin? Sitten verkon reunoja nähtävästi kurottiin ylöspäin, samalla kun verkkoa alettiin nostaa pois vedestä vastapainojen helpottamana. Kalat jäivät verkkoon suppuun, ja kalastajat keräsivät saaliin suoraan tästä supusta.

Kochissa tutustuimme myös yhteen museoon, jossa oli monia aluetta hallinneiden eri kuninkaiden mielenkiintoisia esineitä kehdosta valtaistuimeen. Lisäksi pysähdyimme katsomaan hetkeksi muutamia vanhoja kristillisiä kirkkoja, joita kaupungissa näytti olevan huomattavan suuri määrä. Näistä yhteen oli haudattu jouluaattona 1524 malariaan kuollut kuuluisa portugalilainen tutkimusmatkailija Vasco da Gama. Tosin hän ei saanut jäädä tähän alkuperäiseen leposijaansa, vaan hänen maallinen tomumajansa siirrettiin 15 vuotta myöhemmin Portugaliin varta vasten rakennettuun hautaan.

Sen syvällisemmin emme ehtineet perehtyä Kochin muihin nähtävyyksiin. Jouduimme kaupunkiin oikeastaan puolivahingossa, sillä alkuperäisiin matkasuunnitelmiimme siellä vierailu ei ollut kuulunut. Nimittäin olin onneksi huomannut meille matkajärjestelyt tehneen bengalurulaisen matkatoimistovirkailijan logistiikassa pahan mokan: hän oli alunperin varannut meille lennon Kochista Mumbain kautta Goalle kettuvallam-risteilyn päättymisaamuna kello 8:30. Tämä olisi tarkoittanut, että olisimme joutuneet lähtemään laivalta jo noin 5:30, sillä laivan päätesatamasta oli vielä noin parin ajotunnin matka Kochin lentokentälle (joka siis oli lähin lentokenttä). Samana päivänä ei mahtunut muille lennoille, joilla olisi päässyt Goalle. Emme missään nimessä halunneet lähteä laivalta noin aikaisin, jos se olisi edes ollut mahdollista, sillä tuo risteilyhän oli koko tämän kiertomatkamme kauan haaveiltu pääkohde. Niinpä päädyimme yöpymään Kochissa, josta jatkoimme matkaa seuraavana aamuna tuohon samaan 8:30 aikaan.

Kochin lentokentällä hermojamme koeteltiin tosissaan. Matkalaukkumme jo turvatarkastettuamme ja check-iniin - onneksi ensimmäisten joukossa - mentyämme meille kerrottiin, ettei matkatoimiston meille sähköpostittama kuponki kelpaa lentolipusta, niin kuin se oli kelvannut edelliselle lennolle. Jostain selittämättömästä syystä tuolla lentokentällä ei voitu käsitellä elektronisia lippuja, ja toden teolla: juuri tässä kyseisessä kupongissa ei ollutkaan e-lippujen numeroita. Matkatoimistovirkailijan olisi pitänyt toimittaa meille paperilippu Kochin ja Goan välille, mutta eipä ollut tätä kuitenkaan tehnyt. Arja palasi selvittelemään asiaa lentokentän aulassa olevaan Jet Airwaysin toimistoon minun vahtiessani jo turvatarkastettuja matkalaukkujamme hallin aidatulla puolella. Lentoyhtiön virkailijat kyllä näkivät meidän vahvistetun varauksemme tietokoneeltaan, mutta ilman lippua meitä ei voitu päästää sisään koneeseen. Meille tarjottiin ainoaksi vaihtoehdoksi ostaa uusi lippu ja anoa rahoja takaisin takaisin Bengaluruun päästyämme.

Onneksi löysin yhdestä mukana olleesta lappusesta matkatoimiston johtajan kännykän numeron. Hänen uneliaasta vastauksestaan päättelin herättäneeni hänet, mutta joka tapauksessa hän lupasi alkaa hoitaa asiaa ja soittavansa minulle takaisin 10 minuutin kuluttua. Kului varmaan 12:kin minuuttia ennen kuin hermostuksissani soitin hänelle takaisin. Hän kertoi asiaa selvitettävän ja pyysi lisää aikaa. Odotin ehkä 5 minuuttia, ennen kuin soitin hänelle uudestaan. Nyt hän antoi minulle uuden puhelinnumeron, josta tavoittaisin hänen asiaa hoitamaan hälyttämänsä "ongelmien selvittelyyn erikoistuneen" kolleegan, jonka pitäisi soittaa minulle muutaman minuutin kuluttua. Lennon lähtöön oli tässä vaiheessa aikaa hieman yli puoli tuntia. Soitin ongelmaspesialistille, joka rauhoitteli minua, että kyllä asia vielä siitä lutviutuu. Hän pyysi lisää aikaa.

Soitin ongelmaspesialistille uudestaan noin 25 minuuttia ennen lennon aikataulun mukaista lähtöä. Hän edelleen vakuutteli minun ja Arjan istuvan kohta siinä nimenomaisessa lentokoneessa ilman, että maksamme uutta lippua. "Don't worry, sir, I will do the needful", hän edelleen rauhoitteli käyttäen tuota minua hieman huvittavaa intianenglannille tyypillistä ilmaisua "do the needful" (tehdä tarpeellinen). Viisi minuuttia myöhemmin soitin hänelle uudestaan, jolloin hän halusi puhua Jet Airwaysin vastaavan virkailijan kanssa. Tämä oli nyt sentään siirtynyt ulkopuolella olevasta toimistosta lähtöselvitykseen helpottaen minun ja Arjan kommunikointia hänen kanssaan: nyt meistä kummankaan ei tarvinnut sukkuloida yhä uudestaan ulos ja sisään aidatulta alueelta, jonne pääsemiseen vaaditaan paitsi passi niin myös jonkin näköinen todiste tai tuloste siitä, että sisäänpyrkijän nimellä on varattu lentolippu kohtapuoliin lähtevälle lennolle. Ongelmaspesialisti vaihtoi puhelimessa muutaman sanan Jet Airwaysin virkailijan kanssa. Ilmeisesti antoi puhelinnumeronsa tms. mutta lennolle pääsymme ei vieläkään näyttänyt kovin lupaavalta.

Kellon lähestyessä uhkaavasti varttia yli, jolloin lento suljettaisiin, Jet Airwaysin päävirkailija kehotti varsinaista lähtöselvitysvirkailijaa printtaamaan meille koneeseen nousukortit "varmuuden vuoksi". Matkalaukkummekin saivat määränpääliuskat, mutta vain Mumbaihin saakka. Matkalaukkuja ei kuitenkaan siirretty mihinkään, eikä kortteja annettu meille. Päävirkailija sai pian uuden puhelun Bengalurusta. Tämän puhelun aikana ongelmaspesialistin onnistui vakuuttaa hänet siitä, että lentoyhtiö on saanut tai ainakin tulee saamaan korvauksen tästä matkasta. Asia tosin voitaisiin varmistaa matkatoimiston ja Jet Airwaysin toimiston kesken vasta sitten, kun bisnesaika on alkanut ja myös Jet Airwaysin työntekijät ovat saapuneet Bengalurun toimistoon päivätyöhönsä. Nyt - kellon näyttäessä 8:20 - meille ojennettiin koneeseen pääsyyn oikeuttavat kortit ja kehotettiin rientämään käsimatkatavaroiden ja ruumiin turvatarkastukseen. Nämä muodollisuudet selvitettiin pian, ja toisella puolella turvatarkastusta oli Jet Airwaysin toimihenkilö odottamassa meitä ohjatakseen meidät suorinta tietä kaikki jonot ohittaen bussiin, joka vei meidät keskemmällä lentokenttää odottaneeseen suihkariin.

Mumbaissa meidän siis piti ottaa haltuun matkalaukkumme. Hieman arvelutti, että tulivatkohan pakaasit perässämme koneeseen, mutta ne liukuivatkin hihnalla ensimmäisten joukossa. Ilmeisesti myöhäisestä koneeseen lastauksesta johtuen ne olivat ensimmäisenä ulkona. Koska olimme jo ulkona transit-hallista, emme myöskään päässeet suoraan bussiin, joka olisi vienyt meidät viereiseen lähtöterminaaliin. Etsimme ja löysimme Jet Airwaysin toimiston, josta meitä lähti tyttö saattamaan: hän vei meidät ulos, hankki paikalle ison maastoauton, jolla sitten köröttelimme laukkuinemme muutaman sadan metrin matkan lähtevien lentojen terminaaliin.

Mielessäni kyti vielä hieman epäilyksiä, että näinköhän se matkalippuasia on ehditty Bengalurussa selvittää. Menimme Jet Airwaysin lipunmyyntitoimistoon ja kerroimme siihen astisen tarinamme. He etsivät nimelläni viestejä lentoyhtiön järjestelmästä, ja löytyihän sieltä kuin löytyikin Bengalurusta lähetetty vahvistus, että lentolippumme on toimitettu Jet Airwaysin paikalliseen toimistoon. Saimme tästä vahvistuksesta printatun tulosteen, jonka kanssa selvisimme uudesta lähtöselvityksestä tuskattomasti. Lento Goalle saattoi siis alkaa. Adrenaaliinikin väheni verestä lomalle paljon sopivampaan määrään.


Nyt Intian 60-vuotisitsenäisyyspäivää hotellilla juhlistaen

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

jounij

Majoittautuminen Goalla

Goan lentokentältä ajelimme hotelliin nimeltä Majorda Beach Resort. Sadekuuroja näytti olevan vähän väliä, mutta sehän ei tullut meille yllätyksenä. Kun saavuimme hotellille ja asetuimme taloksi, olikin saman tien lounasaika. Hotellipakettiin kuului kaikki ateriat, joten mepä heti säntäsimme jo maksamaamme puffettiin. Hyvää tuntui olevan goalaistyylinenkin ruoka.

Aterioituamme meinasimme lähteä katsomaan hiekkarantaa, mutta rankka sade sai meidät toisiin ajatuksiin. Tutkiskelimme hotellia sen sijaan. Hotelli oli varmaan joskus 20 vuotta sitten ollut tosi hieno, ja olisi silloin varmaan ansainnutkin mainostamansa viisi laatutähteä. Mutta nyt alkaisi olla remontin aika. Osa paikoista oli selvästikin kärsinyt vesivahingoista. Käytävällä meidän hotellihuoneemme vieressä oli kokolattiamatossa selvästi märkä kohta, ja suurimman osan ajasta siinä oli myös sanko, jonka tarkoitus oli kaiketi ottaa vastaan katosta vuotavaa vettä. Kumma kyllä, vaikka ulkona satoi melkein koko ajan ja kovastikin, niin sankoon ei kuitenkaan kertynyt vettä! Hotellin yleiset ilmastoimattomat tilat myös haisivat jonkin verran tunkkaisen kostealle. Ei varmaankaan mikään hyvä paikka homeallergisille eikä siellä terveenkään kannattaisi kovin pitkään asustella.

Kaikki majoituspakettiin kuuluneet ateriat osoittautuivat olevan seisovasta pöydästä haettavia. Tämä on tietysti siinä mielessä hyvä juttu, että aina pitäisi löytyä jokaiselle mieluista ruokaa. En voinut moittia ruokalajeja minäkään, mutta hieman harmittelin mielessäni sitä, ettei seisovissa pöydissä juuri koskaan ole tarjolla mitään erityisen tulista ruokaa, vaan ruoat on sovitettu suuren yleisön makuun sopiviksi. Yksi missioistammehan oli syödä alkuperäistä goalaista vindaloota.

Melkein kaikki hotellin vieraat olivat intialaisia. Intialaiset kuulema tykkäävät matkustaa sadekauden aikana, jolloin ei ole liian kuuma. Kun eurooppalainen turistikausi alkaa lokakuun puolivälissä, niin intialaisia turisteja ei kuulema näy mailla eikä halmeilla ennen seuraavan monsuunin alkua. Me saimmekin tähän vuodenaikaan harvinaisina eurooppalaisina vieraina melko suurta huomiota osaksemme hotellin henkilökunnan puolelta: he selvästikin halusivat tehdä meidän olomme mahdollisimman viihtyisäksi ja kotoisaksi. Päivälliselle mennessämme hovimestari alkoi heti kysellä, olisiko meillä joitain mannermaisia (continental) ruokatoiveita, sillä seisovassa pöydässä ei yhtä pastalajia ja keittoa lukuunottamatta ollut länsimaisia ruokia tarjolla. Tuumasin, että yes, we would like to have Indian subcontinental food, namely Goan Vindaloo. Hovimestari ei ehkä ollut odottanut tällaista vastausta, mutta lyhyen nikottelun jälkeen hän lupasi, että asia voidaan järjestää.

Odottelimme vindaluitamme isossa ruokasalissa. Musikantti soitteli koskettimia aika hirveän kuuloisten midi-taustojen kera sellaista pehmeää lällärikamaa. Hyvin se hemmo lauloi, mutta musa olis saanut olla vähän kiinnostavampaa. Seuraavana iltana muuten todistimme, kuinka paljon välineet voivat vaikuttaa musikantin ulosantiin, sillä sama hemmo oli soittamassa baarissa flyygeliä niin ikään laulaen: eroa oli kuin yöllä ja päivällä - flyygelitaustan hyväksi arvatenkin! Saapuivathan ne vindalootkin keittiöstä aika pian ja pääsimme toteuttamaan tamänkin päähänpinttymämme.

Aika yllättävä kokemus tämä vindaloo olikin, sillä reseptissä käytetty etikka oli huomattavan makeaa, ikään kuin jotain sokeroitua säilyke-etikkaa! Eli maku oli pikemminkin hapanimelän tulinen kuin australianintialaisissa ravintoloissa (ja omassa kodissamme) saatava lievästi hapan ja voimakkaasti tulinen vindaloo. Tulisuusaste, vaikkei yhtä raju kuin joissakin tuntemissamme canberralaisissa ravintoloissa, oli varsin miellyttävä. Etenkin annan plussaa tälle kokille siitä, että chili oli maltettu hauduttaa lihan sisään, ja niinpä tulisuus oli sitä parasta laatua, josta minä ja Arja käytämme adjektiivia "hidas". Yksi lempiharmeistani on, kun monet ravintolat ilmoittavat esimerkiksi menussaan, etteivät heidän ruokalajinsa ole tulisia, mutta niistä voidaan tehdä tulisia asiakkaan pyynnöstä. Miksi joku chiliä sietämätön haluaa välttämättä valita ruokalajin, jonka kuuluu olla edes jossain määrin tulista!? Kun chili lisätään ruokaan viimetingassa juuri ennen tarjoilua, niin siitä syntyvä tulisuus on "huonompaa" eli välittömästi polttavaa ja usein myös muut maut alleen peittävää laatua, eikä maku tällöin ole myöskään hautunut lihaan ja vihanneksiin.

Päivällisen jälkeen astelimme sisälle hotellin yhteydessä olevaan, Intiassa hyvin yleiseen kashmirilaiseen matkamuisto- ja käsityökauppaan. Ovea avatessani ja sanoin jotain Arjalle suomeksi Tämä lyhyt lausahdukseni puoliksi suljetun oven takaa riitti kauppiaalle: hän tervehti meitä suoralta kädeltä täysin ymmärrettävällä suomella: "hyvää päivää, oletteko suomalaisia?" Tämä oli paljon mukavampi tervehdys, kuin joskus joissain baareissa "tervehdyksenä" kuulemani suomalaiset kirosanat (joilla minua tervehtivä aina menettää asiakkuuteni). Hän lateli pitkän pätkän muitakin suomalaisia sanoja: muun muassa esitteli tämän kaupan olevan myös "räätäli", ja että minullekin saataisiin "hyvä puku hyvin edullisesti". Mallikankaitakin siinä ehdittiin jo hipelöidä, ennen kuin sain kerrottua, että itse asiassa meidät houkutteli kauppaan näyteikkunassa näkynyt nahkainen lompakko. Minulle oli näes tulossa uuden lompakon tarve aika akuutiksi.

Kauppiaan puheista kävi ilmi, että eurooppalaisen turistisesongin aikana kyseisessä hotellissa suorastaan parveilee suomalaisia. Ilmeisesti, kun hän oli oppinut niinkin paljon suomea! Hän luetteli useita suomalaisia kaupunkeja, joistä hänellä on käynyt asiakkaita, ja muisti myös joitakin asiakkaitaan nimeltä. Eivät sattuneet olemaan minulle tuttuja. Saattoi toki olla kauppapuhetta, mutta kuulema hänellä on monia suomalaisia vakioasiakkaita, jotka tulevat Goalle vuodesta toiseen teettäen hänellä aina ison satsin vaatteita ja ostaen tukkukaupalla koruja, silkkihuiveja ja -mattoja ja ties mitä.

Viimeinkin pääsin tutkimaan kaupan olevia lompakkoja. Samalla kun kauppa-apulainen esitteli niitä minulle, itse omistaja alkoi esitellä Arjalle erilaisia koruja. Sillä välin, kun olin valinnut lompakon ja olisi alkanut hinnan tinkaamisen aika, Arjan ranne oli vissiin jo kyynärpäähän saakka kultaisissa käämeissä. Pehmeästi ja miellyttävästi puhuva kauppias näytti tekevän lompakon ostostani huomattavasti budjetoitua kalliimman. Kaupasta päästiin pois vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua onnellisesti hymyilevinä, vaikkakin melko paljon köyhempinä. Vastineeksi Arjalla oli varsin mukavan näköinen timantein ja emeraldein koristeltu kultaketju ranteessa. Minulla oli tyhjä lompakko.


Nimimerkillä "ei oo kivaa, jos ei mee tonni tunnissa"

(Eli "Indian Jone")

Jouni
Canberra

eevis

Jouni :D Vai lähti teillä mopo käsistä ostoksilla? :D (ja hei mikä emerald?? ...smaragdi se on... :) ) No niinhän se matkalla kuuluukin lähteä keulimaan se mopo, ikävä niitä sitten on kotona jälkikäteen miettiä että oisinpa ostanut... :) Terkut vaan Arjalle!

Ja kiva että saitte sen vindaloonne kokeiltua, hmm pitäisiköhän teidän vielä uskaltautua johonkin pikkuravintolaan sitä kokeilemaan, ettei hotellin rafla tehnyt jotain omaa, liian "mietoa" versiotaan siitä? Jos se ei heidän menullaan normaalisti ollut? Muistan kyllä hyvin, miten tulisesta ruuasta tykkäätte, oli aikamoisen vahvaa teillä syömäni ruoka, vaikka erinomaisen hyvää olikin. Ja teiltä opin sen chilikaakaon, nami nami, sitä on tullut tehtyä moneen kertaan jälkeenpäin!

Nauttikaahan matkastanne! :XXXX
Dees - We will bloody bounce back!!!


jounij

Unohtamisen vaara

Eevis, kiitos terkuista! Matka on jo ohi, ja Arjakin on jo palannut Australiaan. Arja varmaan lukee omat terveisensä itse täältä joku päivä.

Suomeksiko sitten emeraldit ja smaragdit ovat sama asia? Siellä kaupassa me pähkäilimme kahden samanlaisen ketjun välillä. Toisessa oli sinisiä kiviä, joita myyjä kutsui smaragdeiksi. Tässä ostamassamme kivet olivat vihreitä, ja myyjä kutsui niitä emeraldeiksi.

Laittelen tänne noita muistoja pikkuhiljaa, ennen kuin unohtuvat. Unohtumisen vaara on tosin olemassa: nimittäin tuon jokiristeilyn takia aloitimme malarialääkekuurin, jota kuulema pitää jatkaa neljä viikkoa matkan jälkeenkin. Malarialääkkeiden yksi sivuvaikutus on lyhytaikaisen muistin huononeminen. Saimme tästä yhden konkreettisen kokemuksenkin: Olimme Arjan kanssa kahdestaan syömässä yhdessä Bengalurun keskustan ravintolassa lomanpäätöslounasta. Tämä ravintola - Ebony nimeltään - on yhden keskustan korkeimmasta päästä olevan rakennuksen kattoterassilla. Jossain välissä minä päätin käydä ottamassa muutaman näköalavalokuvan ja kerroin aikeestani Arjalle. Menin hieman Arjan taakse, hänen näkökenttänsä ulottumattomiin. Kun parin minuutin päästä tulin takaisin pöytään, Arja ihmetteli surkean näköisenä, että mihin minä oikein katosin niin yht' äkkiä. Hän tosin muisti heti kameran kädessäni nähtyään, että olin kertonut hänelle meneväni ottamaan valokuvia. Itse en muista, mitä olen unohtanut.


Lomansa lominut
Jouni
Canberra

Andreasyan

Niin,
hyva kysymys...ovatko smaragdit ja emeraldit sama asia?Smaragdi kai voivat olla hieman sinivihrea variltaan...mutta emeraldit ovat kasittaakseni aina "puhtaan" vihreita. "Berylleja" molemmat muistelen...pitaa kai nyt googlata tamakin..

Tietaako kukaan mika on ero?

Pohtii myos: A


Jaaks


jounij

Smaragdi vai emeraldi?

Taitaa Eevis olla oikeassa. Lainaus tuolta Jaaksin viittaamalta sivulta:

LainaaThe name emerald comes from the Greek 'smaragdos' via the Old French 'esmeralde', and really just means 'green gemstone'.

Eli suomeksi emeraldeja vissiin kutsutaan alkuperäistä nimeä lähempänä olevalla sanalla smaragdi. Taisin muistaa väärin: luultavasti ne toisessa harkitsemassamme ranneketjussa olleet kivet olivatkin safiireja.


Miettii

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

eevis

Jep, smaragdit (engl. emeralds) ovat erisävyisiä vihreitä (berylliumia sisältäviä kuten Anne tiesi), safiireja taas on monia värejä. Yleistietoa vaan, mulla ei siis ole liikaa noita korurasiassa. (valitettavasti) :D
Dees - We will bloody bounce back!!!


Leokatti

Tunnustan olevani safiireitten harrastaja. Safiiri on korundi (alumiinioksidin kiteinen muoto) ja smaragdi/emerald jalokivilaatuinen berylli (alumiinia ja berylliumia sisältävä silikaatti). Isäntä voisi Lassen kanssa pitää näistä varmaan luennon... ;)
Kati

If you can't be a good example -- then you'll just have to be a horrible warning.

jounij

Lisää tarinaa Goalta

Hotellipakettiimme kuului aterioiden lisäksi monenlaista muutakin bonusta: saimme käyttää normaalisti maksullisia kuntosalia sekä saunaosastoa ja saimme myös pienen lahjan joka päivä. Enimmäkseen turismistaan kuuluisa Goa on myös suuri cashew-pähkinöiden tuottaja. Niinpä olikin luonnollista, että ensimmäisenä päivänä lahjamme oli cashew-pähkinöitä ja ihan pieni pullollinen cashew-pähkinää (eli cashew-puun siementä) ympäröivästä hedelmästä tislattua ponua eli fennyä. Vertaisin tätä juomaa maultaan italialaisten grappaan, eli aika hirveää tököttiä se oli. Urheasti se kuitenkin tuli kietaistua käkättiin.

Toisen päivän iltana hotellihuoneessamme oli odottamassa tuplasetti kylpyasuja tossuineen päivineen. Niille ei tosin enää siinä vaiheessa ollut käyttöä, koska saunassakin oli tullut jo siihen mennessä käytyä eikä uuteen saunavisiittiin ollut enää aikaa. Saimme ne kuitenkin tungettua ahtaisiin matkalaukkuihimme. Kylpytakit vaikuttivat olevan ihan hyvän laatuista tavaraa, joten eiköhän niille löydy käyttöä vielä koti-Canberrassa. Ja lopuksi vielä ennen poislähtöämme saimme pienen koriste-esineen. Mukava ele hotellilta jaella näitä lahjoja, vaikka epäilemättä me niistä jotain maksoimmekin hotellipaketin hinnassa.

Saunassakin tuli siis käytyä. Ensin me molemmat urheilimme ahkerasti kuntosalissa noin tunnin verran. Sitten siirryimme saunaosaston puolelle. Osastoja oli kaksi eli yksi kummallekin sukupuolelle. Olimme kumpikin käyneet katsastamassa oman puolemme ennakkoon, ja kaikki näytti hyvältä. Sauna oli jopa riittävän kuuma puhumattakaan vielä kuumemmasta höyryhuoneesta. Omassa saunomisessani ei ole kovin paljoa kerrottavaa. Löylyä ei saanut heittää, joten istua jökötin sen ehkä 60-70-asteisen varsinaisen saunan ylimmällä lauteella ainakin vartin. Sitten menin istuskelemaan joksikin aikaa höyryhuoneeseen. Saman kierroksen allasuinnin jälkeen toistettuani olinkin suihkua vaille valmis lähtemään päivälliselle.

Mennessäni saunaan alimmalla lauteella makaili intialainen hemmo. Kun kiipesin suoraan ylimmälle lauteelle, hemmo katsoi minua lievästi kauhuissaan ja varoitteli, että siellä ylhäällä on hirveän kuuma. Vastasin hänelle, että tulen sieltä, mistä saunat ovat kotoisin, ja ettei tämä minusta kovin kuumalta tunnu. Ehkä noin viiden minuutin päästä hemmo rohkaisi mielensä kysyäkseen, mikä se sellainen paikka on. Rupateltiin siinä sitten saunomisen ohessa tovi. Hän oli alunperin Jaipurista, mutta oli nyt asunut jo parikymmentä vuotta Dubaissa. Arvelin, että rakennushommissako monen muun Dubaissa asuvan intialaisen tapaan, mutta hän sanoikin pitävänsä tekstiilikauppaa. Luulenpa, että hänelläkin olisi myynnissä samoja kashmirilaisia mattoja kuin sadoissa muissakin kashmirilaisia käsitöitä myyvissä kaupoissa jokaisessa isommassa intialaisessa kaupungissa. Itse olen etsiskellyt huonolla menestyksellä koko Intiassa oleskeluni ajan sellaisia raskaita, ilmeisesti messingistä tehtyjä kannuja, joita useat intialaiset ravintolat käyttävät juomaveden tarjoiluun. Sellaisissa kannuissa nimittäin pysyy vesi kauan aikaa kylmänä. Kun olen joskus kysellyt tällaisia kannuja näistä intialaisista käsityökaupoista, joilla on joskus hyllyillään jonkun näköisiä kannuja, niin usein olen kohdannut samanlaisen huvittavan optimistisen asenteen: "ei meillä ole sellaisia kannuja, mutta tule ihmeessä katsomaan, miten hienoja mattoja meillä on - hyvään hintaan juuri sinulle!" Niin kuin se olisi ihan jokapäiväistä ajattelua, että kappas, ei löytynyt vesikannua - taidankinpa ostaa kashmirilaisen maton sen sijaan.

Arjan goalainen saunareissu oli kuulema ollut hieman vaiheikkaampi kuin minulla. Esikatsastusvaiheessa sauna oli siis ollut ihan kylpemislämpöinen, mutta kun hän oli pyrkimässä sinne sisälle, niin huone olikin ihan kylmennyt. Hänpä sitten meni pelkkä pyyhe ympärillään kertomaan ongelmasta saunaosaston ulkopuolella olevaan pyyhkeiden jakopisteeseen. Sieltäpä tuli samantien pari heppua tutkimaan vikaa. Arja istuskeli pitkän tovin vieressä penkillä: eipä siitä oikein voinut mihinkään mennä. Sitten nämä neropatit saunankorjaajat ehdottivat Arjalle: "voisitko tulla puolen tunnin päästä uudestaan?" Arja teki vastaehdotuksen: "entäpä jos te menette puoleksi tunniksi ulos, jotta minä voin käydä edes tuossa höyrykylvyssä ja suihkussa, ja tulette korjaamaan saunaa vasta sen jälkeen?" Miehet olivat päätä intialaisittain heilutellen suostuneet ehdotukseen ja olivat vielä olleet kiltisti odottamassa saunaosaston ulkopuolella Arjan tultua hieman keskeneräiseksi jääneestä kylvystä.

Yhtenä päivänä ehdimme käväistä siinä hotellin viereisellä biitsilläkin. Samanlaiselta se näytti kuin Keralankin biitsit: paljoa ei ole rantakaistaletta jäljellä tähän aikaan vuodesta. Emme ihan ehtineet kävellä rannalta takaisin hotelliin, kun taivaan hanat taas aukesivat. Vaatteita koitettiin kuivatella koko loppu Goalla oloaika jo muutenkin kostean kylpyhuoneemme ammeen päällä.

Tämän hotellin asukkaille järjestettiin myös erilaisia ekskursioita joka päivä. Ehdimme käväistä lähimmässä kaupungissa Margaossa ostoksilla. Eipä sieltä mitään tullut ostettua, vaikka aika mielenkiintoiselta ne basaarit näyttivätkin. Sadetta lähinnä yritettiin vältellä katosten alla. Postista sentään ostettiin jokunen postimerkki (ei muuten maksa täältä postikortin lähettäminen paljoa - jo 10 rupialla eli 30 ossisentillä lähtee postikortti Australiaan tai Suomeen) ja baarissa jaoimme yhden ison pullollisen olutta, millä verukkeella ilkesimme käydä käyttämässä baarin vessaa.

Kävimme toisenakin päivänä siellä hotellin matkamuisto- ja käsityömyymälässä. Kauppias oli edellisen päivän ostosten jälkeen luvannut tarjota meille kashmirilaiset teet seuraavana päivänä. Kauppoja ei teen juonnin ohessa kuulema hierottaisi. Kauppias pitikin sanansa: meitä oli kanelilla ja sahramilla maustettu tee odottamassa. Juteltiin monenlaisista asioista, muttei kaupanteosta. Kun kaupan väelle kävi ilmi, että olen Nokialla töissä, he halusivat käyntikorttini, "jos vaikka heille tulisi kännykänoston tarvetta". Vaikken työssäni olekaan kännyjen kanssa missään tekemisissä, niin jätin korttini heille. Vielä lähtöpäivän aamuna käväisimme morjestamassa näitä mukavia kauppiaita. Silloin heillä olisi ollut kovasti tarvetta päästä eroon kashmirilaisesta matosta - edes pienestä. Alennustakin olisi annettu jopa sen verran enemmän, että matto kannattaa kuljettaa Australiaan lentokoneessa ylipainomaksun uhallakin. Emme ostaneet mattoa tästäkään kaupasta, vaikka niiden kuvioita ja kankaan hienoutta ehdimme melko perusteellisesti ihaillakin.

Viimeisenä kokonaisena Goan lomapäivänämme kävimme myös kiertoajelulla. Se tosin typistyi johtuen bussin myöhäisestä hotellille tulosta. Matkan varrella oli kaatunut iso puu tielle, kun monta päivää jatkunut rankkasade oli huuhdellut maat pois puun juurilta. Bussi oli joutunut kiertämään pitkän lenkin, ja niinpä sitä jouduttiin odottelemaan puolitoista tuntia. Tähän mennessä olin ilmeisesti saavuttanut hotellissa jonkinlaisen kuuluisuuden statuksen: paitsi että kaikki tarjoilijat tuntuivat tietävän minun ja Arjan olevan suomalaisia, niin kiertoajelubussia odotellessamme viereisissä nojatuoleissa istuneen perheenpää suoralta kädeltä totesi, että minähän se olen se Bangaloressa Nokialla työskentelevä suomalainen! Tämä arvaus oli mielestäni niin isossa hotellissa varsin eriskummallista, sillä olin kertonut nokialaisuudestani ainoastaan mainitsemilleni kashmirilaisille kauppiaille! Myönnettyäni asian mies esitteli perheensä meille, ja minun piti tietysti keskustella hetki Nokian N95:sta tämän miehen ja hänen noin 12-vuotiaan poikansa kanssa. Pojan mielestä N95 oli kaikkein paras puhelin. Myöhemmin sain vielä koko perheen ihailevat katseet osakseni, kun kaivelin E90-kännykkäni muistiosta jotain asiaa.

Bussiretken pysähdyskohteita olivat Bom Jesus Basilika ja yksi arkkitehtuuriltaan erikoisen portugalilaisvaikutteinen hindutemppeli. Lopuksi ehdittiin vielä tehdä osavaltion pääkaupungissa Panajissa tunnin mittainen jokiristeily. Laivalla oli ohjelmaakin: paikalliset esittivät muutamia kansantansseja osittain portugalilaisvivahteisissa kansallisasuissaan. Tanssiesitysten välillä soitettiin intialaista pop-musiikkia ja risteilykansa tanssi. Tai siis naiset istuivat  penkeillä ja vain miehiä kävi keskenään tanssimassa, mikä oli meistä varsin yllättävää!!! Eleet näillä tanssilattian lujaa joraavilla kuninkailla näyttivät siltä, kuin 1970-luvun Travolta olisi kohdannut Bollywoodin!

Siinä se reissu! Takaisin Bengaluruun tulosta ei ole mitään erityistä kirjoitettavaa. Reissulla opimme ainakin hallitsemaan täysin tämän maan lentokuviot. Mainittakoon vielä Goasta kiinnostuneille, että tällä Travelintelligencen sivulla on ammattimatkakirjoittajan mukavasti kirjoittama kuvaus Goasta.


Ehkä toistekin intialaisittain siistille Goalle matkustava

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

jounij

Kultaiset korvarenkaat

Jalokivistä tuli mieleen, että Intiassa jalokiviä ja kultaa käytetään todella runsaasti. Joku aika sitten luin sanomalehdestä, että intialaiset ostavat yli puolet maailman kullasta - olikohan se luku peräti 70 prosenttia!? Asialla on pitkät perinteet: muun muassa Hampissa oppaamme kertoi, että siellä olevassa basaarissa myytiin kuningaskunnan kulta-aikana jalokiviäkin - kuten rubiineja - peräti litramitalla. Noh, ei taidettu vielä 1500-luvulla tietää mitään SI-yksiköistä kuten litroista, mutta jollakin isolla astiamitalla kuitenkin.

On muuten erittäin silmiinpistävää, että kaduilla kulkevat ja liikennevaloihin pysähtyneiden autojen ikkunoihin koputtelevat kerjäläisetnaisetkin ovat usein oikein hyviä esimerkkejä intialaisten kultaan kiintymisestä: heilläkin on tavallisesti erittäin kiiltävät - arviolta 24-karaattiset - kultakorut korvissaan. Ilmeisesti näistä perintökalleuksista(ko?) ei luovuta kuin aivan äärimmäisessä hädässä. Ehkäpä ne tulee myytyä ja niistä saatavat rahat käytettyä sitten, kun ollaan liian vanhoja ja raihnaisia kulkemaan kaduilla kerjäämässä? Eläketurva sekin - näin olemattoman sosiaaliturvan maassa!


Havainnoi

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

jounij

Sadas vastaus tässä ketjussa

Laitetaanpas "juhlan" kunniaksi jotain lyhyttä...

Tässä ensin muistin virkistämiseksi linkki neljän vuoden takaa. Ja nyt sitten lukihärjöisen lukemana jokseenkin sama (baarin nimikyltti Bengalurussa):




Kuvia kaivelee

"Indi(an) Jo(n)e"


Jouni
Canberra

jounij

Uutisväläys Agrasta

Toissailtana Agrassa sattui onnettomuus: kuorma-auto ajoi neljän jostain uskonnollisesta juhlasta tulleen jalankulkijan päälle. Kuten tuolla alueella monesti aiemminkin hihhulit saivat onnettomuudesta syyn riehumiselle. Aamuun mennessä alueella oli sytytetty tuleen 10 kuormuria, ja sattunutta onnettomuutta vastaan kapinoivat massat velloivat ympäri kaupunkia heitellen kiviä ja hajottaen paikkoja summamutikassa. Mellakkaa ei ole vissiin vieläkään täysin taltutettu: tänä aamuna uutisoitiin, että Taj Mahal on tänään suljettu yleisöltä räjähdysherkän tilanteen takia.

Viimeksi muistan kuulleeni uutisia vastaavasta tapauksesta heinäkuun alussa, jolloin kuorma-auto oli ajanut neljän pyhiinvaeltajan yli Agran ja Jaipurin välisellä valtatiellä. Useita kuorma- ja linja-autoja poltettiin senkin onnettomuuden seurauksena.

Eli varoitettakoon Agran alueelle matkaavia: siellä ei ole vaarallista pelkästään onnettomuuteen joutuminen. Riittää, että on lähellä onnettomuuspaikkaa, niin saattaa olla hengenlähtö lähellä.


Raportoi

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

Jaaks

Jone,

Täällä liikkuu hurjia huhuja, että jopa Aussien Joulupukkikin on muuttanut sinne.

(ps. kuva näkyy ainoastaan kirjautuneille.)

jounij

Joulupukin ulkoistaminen

Huhuissa taitaa olla perää: kysy vaikka Canberrasta Suomen suurlähettiläältä, niin hänkin voi vahvistaa tarinan todeksi.


Sisäpiirivitsailee

"Indian Jounipukki"
Jouni
Canberra

jounij

Kohti Agraa

Yksi äskeisen lomamme päämääristä oli tietysti käväistä tutustumassa yhteen uuden maailman seitsemästä ihmeestä, eli Agrassa sijaitsevaan Taj Mahaliin. Kuten aiemmin kerroinkin, suhtauduimme tähän matkaan etukäteen tietynlaisella varauksella. Rajkaan ei ensimmäisen Agran vierailunsa jälkeen halunnut lähteä sinne uudestaan ihan pienellä porukalla. Niinpä hän ehdottikin, että tekisimme kyseisen retken yhdessä: Hänen puolisonsa saapui Australiasta viittä päivää aiemmin kuin Arja lähti kotiin. Niinpä meillä oli tämän verran liikkumavaraa, jolloin voisimme järjestää Agraan matkan neljästään. Tästä oli etua paitsi taloudellisesti, koska vuokra-autoa oli maksamassa kaksi pariskuntaa, niin myös siksi, että nyt me kaikki saatoimme hyödyntää Rajin ennakkotiedustelumatkalla saamia kokemuksia. Matkanteko saattaisi olla myös turvallisempaa edes tämän verran isommalla poppoolla.

Lentojen saatavuus pääkaupunkiin eli Delhiin oli hieman heikoissa kantimissa juuri ennen 15.8. vietettyä Intian 60-vuotisen itsenäisyyden juhlaa. Suoria lentoja Agraan ei ole, ja muiden kaupunkien kautta sinne matkustaminen olisi taas tullut huomattavasti kalliimmaksi. Loppujen lopuksi kuitenkin löysimme ja varasimme siedettävän hintaiset liput siten, että lento Delhiin oli sunnuntaina 12.8. ja paluu heti maanantaina. Paljoa ei siis ollut aikaa nähtävyyksien katseluun, mutta olimme kaikki suunnitelmaan tyytyväisiä, kunhan vain pääsisimme näkemään Taj Mahalin. Kaikki muu mahdollisesti nähtävä olisi bonusta, jota ilmankin voisimme elää.

Saavuttuamme Goalta 9.8. me siis ehdimme huilata Bengalurussa pari päivää. Arjalle koitti mahdollisuus myös tavata muutamia paikallisia - enimmäkseen Nokialla työskenteleviä - suomalaisia. Muutamat näistä ovat suunnittelemassa Australian matkaa Intiasta käsin, joten saatoimme molemmat antaa muutamia hyviä vinkkejä ja ohjeita suunniteltavaa matkaa varten. Arja muuten toi tuliaisina Nokian suomalaiselle kahviporukalle hyvin maailmaa kiertänyttä Juhlamokkaa: missä lie Costa Ricassa kahvi kasvanut; sieltä pavut on viety Suomeen paahdettavaksi ja jauhettavaksi; valmis tuote oli jotenkin päätynyt Canberran suomalaiselle luterilaiselle kirkolle myyntiin ja sitä kautta viimein Arjan mukana Intiaan suomalaisten nautiskeltavaksi. Että kiitokset Arjalle Nokian aamukahvilaisten puolesta - hyvin on "jubi" kelvannut!

Suunnitelmiemme mukaisesti lensimme Delhiin sunnuntaiaamuna. Raj oli tehnyt taustatyönsä hyvin: tällä kertaa hän oli löytänyt myös vuokra-auton kuljettajineen luotettavasta lähteestä. Hankinnassa taidettiin käyttää hyväksi Bangaloren nokialaisten suhteita Delhin nokialaisiin. Heidän välityksellään löytyikin kuski, joka ei alkanut kesken matkaa kärttämään itselleen lisää rahaa. Delhiin laskeuduttuamme ajoimme suoraan Agraan, missä ensin kävimme katsomassa muistomerkin nimeltään Sikandar (joissakin lähteissä myös Sikandra tai Sikandara), jonka oli Taj Mahalin vaimolleen rakentaneen kuninkaan Shah Jahanin isoisän Akbarin hautamuistomerkki. Sanonpahan vaan, että komeita ovat olleet Intian mughal-keisareiden hautapytingit!

Sikandarista lähdimme kohti hotellia. Tai noh, ainakin etsiskelemään hotellia, sillä kuskilla ei ollut aavistustakaan, missä paikallinen Holiday Inn sijaitsi. Hän tuntui myös pelkäävän paikallisia sen verran, ettei uskaltanut pysähtyä ihan missä vaan ja keneltä hyvänsä tietä kyselemään. Yhdessä vaiheessa sattui haaverikin: olimme juuri ohittaneet jonkun hitaamman kulkuneuvon ja palaamassa omalle kaistallemme, kun meitä vastaan tuli samalla tavalla ohituksensa juuri päättämässä ollut skootteri - kyydissään nelihenkinen perhe. Oma kuskimme ehti juuri ja juuri pysäyttää auton ennen kolahdusta. Skootteria kuljettanut perheen isä ei saanut skootteria kokonaan omalle kaistalleen ajoissa ja niinpä skootteri kopsahti automme kuskin puoleiseen etukulmaan. Kyydissä istunut ja pientä vauvaa sylissään pitänyt perheen äiti kaatui selälleen konepeltimme päälle ja näytti myös iskevän päänsä siinä rytäkässä. Lasta hän ei kuitenkaan hellittänyt käsistään, vaikka vanhempiensa välissä istunut perheen vanhempi lapsi kovasti yrittikin olla vauvaa pelastamassa isän koittaessa pitää skootteria pystyssä - huonolla menestyksellä. Sieltä se perhe kuitenkin könysi ylös maasta vihaisesti meitä mulkoillen ja jotain mutisten. Raj hindiä ymmärtävänä kuuli visusti kiinni pitämiemme auton ikkunoiden läpi, että perheen jäsenet totesivat toisilleen olevansa kunnossa. Onneksi! Siitähän olisi saattanut vielä iso mellakka syntyä, jos oikein pääkaupungin rekisterissä olevalla autolla olisi sen pahemmin telottu paikallisia asukkaita! Siitä se perhe kokosi itsensä ja skootterinsa maasta ja lähti ajelemaan. Kolariin syyllisyyksiä ei jääty pohtimaan. Me teimme saman - kukaan ei uskaltautunut autosta ulos vaurioita tutkiskelemaan. Säikähtäneinä saavuimme hieman kolarin jälkeen hotellillemme virkistäytymään.


Kertoo

"Indian Jone"

Jouni
Canberra

eevis

Jouni :) Vauhtia ja vaarallisia tilanteita... niin muuten pääsittekö siis viimein näkemään sen Taj Mahalin?

hmm ja oliko niitä ihmeitä seitsemän vai kahdeksan uudessa maailmassa?  ???  ;) :)
Dees - We will bloody bounce back!!!


jounij

Jatkokertomus

Kyllä joudut nyt Eevis odottelemaan jatkokertomuksen seuraavaa osaa eli sitä, mitä ei ole vielä edes kirjoitettu! Tuon yllä olevan ehdin just aamulla kirjoittaa, ennen kuin tuli taksi hakemaan hömpöttelymatkalle cityyn. Ja nyt lähden hotellini Ivyn takapihalla olevaan "Unwind Islandiin" pelaamaan biljardia.


Nimimerkillä "Tiedätkö miten pidetään hullua jännityksessä?"

eli "Indian Jone"

Jouni
Canberra

eevis

Lainaus käyttäjältä: jounij - syyskuu 01, 2007, 21:16

Nimimerkillä "Tiedätkö miten pidetään hullua jännityksessä?"


Jouni :D Nyt tiedän. :D
Dees - We will bloody bounce back!!!


jounij

7 uuden maailman ihmettä

Lainaus käyttäjältä: eevis - syyskuu 01, 2007, 15:44
hmm ja oliko niitä ihmeitä seitsemän vai kahdeksan uudessa maailmassa?  ???  ;) :)

07.07.07 julkaistun kansainvälisen äänestyksen tuloksena valittiin päivämäärälle sopien 7 uuden maailman ihmettä. Ne ovat Machu Picchu Perussa, Kiinanmuuri, Taj Mahal, Petra Jordaniassa, Vapahtajan patsas Rio de Janeirossa, Rooman Kolosseumi ja Chichén Itzá Meksikossa.


Vastaa

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Taj Mahal

No niin, nyt tulee tarinaan jatkoa Eevikselle ja muillekin...

Söimme hotellilla pikaisen myöhälounaan, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan Taj Mahalille. Yhdessä vaiheessa kuski ajoi sellaisen risteyksen ohi, jossa pelkääjän paikalla istuneena näin opastekyltin Taj Mahalille. Kerroin, että meidän olisi pitänyt kääntyä siitä, mutta kuski vaan totesi hindiksi Rajille, että kyllä sitä hänen valitsemaansa reittiäkin pitkin pääsee perille. Kaikki tiethän toki voivat viedä Taj Mahalille, muttei kuitenkaan juuri tämä nimenomainen tie, joka ennen pitkää muuttui hyvin huonoksi ja pieneneväksi laitakaupungin kärrypoluksi. Kuskin oli taas alettava kysellä neuvoja ohikulkijoilta. Samanlaisia erittäin pieniä kärrypolkuja pitkin lopulta useaan otteeseen "oikaisseena" päädyimme Taj Mahalin sisäänmenoväylän eteen.

Kujanjuoksu alkoi. Rihkamakauppiaita, opaskandidaatteja, polkupyöräriksalla kyydin tarjoajia ja varmaan kurkunleikkaajiakin oli kiinni hihassa aivan tolkuton määrä. Autoportilta on ehkä noin kilometri matkaa varsinaiselle sisäänkäynnille, josta ostetaan pääsyliput. Autoja ei päästetä sen lähemmäksi Taj Mahalia, jottei seinien valkoinen marmori tummuisi saasteista - ainakaan liian nopeasti. Otimme polkupyöräriksat, vaikka olisimme toki jaksaneet kävelläkin. Totesimme, että kyydissä istuen voisimme edes hieman vähentää epämiellyttävää kaupustelijamuurista läpikulkemista. Kummallista kyllä, tämä temppu tepsi minun ja Arjan riksaan oikein hyvin: ilmeisesti kaikki oppaaksi tyrkyttäytyvät huomasivat Rajin neuvotelleen riksakyydistä myös minun ja Arjan puolesta, ja niinpä he juoksivat Rajin ja Mihon riksan rinnalla hintatarjouksiaan huudellen ja opastaitojaan kehuen. Yksi opaskandidaatti riippui jopa riksan perälaudalla ylimääräisenä painona varmaankin pyörää polkeneen kuljettajan harmina.

Riksakuskeja ei kannattanut hoputtaakaan, sillä Rajin ennakkotiedusteluretkellä saaman tiedon mukaan se olisi ollut ihan turhaa: jos riksakuski ajaisi niin lujaa, etteivät kaupustelijat, oppaat ja sun muut pysy perässä, niin tuloksena olisi vähintäänkin selkäsauna riksakuskille. Matkamme lopuksi jouduimmekin melkein todistamaan tappelua: ei kuitenkaan riksakuskin ja opastyrkkyjen välllä, vaan opastyrkyt alkoivat riidellä keskenään, kuka näki meidät ensin tai muuten saisi tulla meidän oppaaksemme. Me häivyimme paikalta vähin äänin, sillä emme halunneet opasta tällä kertaa hämärän ja sen mukana sulkemisajan painaessa jo kovaa vauhtia päällemme.

Saimme liput ostettua ja melkein pääsimme sisälle asti. Minä jäin kiinni turvatarkastuksessa, koska mukanani oli kiellettyä tavaraa: videokameralaukussani oli taskulamppu, pieni kameran kolmijalka ja setti värikyniä, joita olin kuljettanut mukanani lähtien jakaakseni niitä lapsille lahjoina. En tiedä miksi taskulampun mukaanottaminen oli kiellettyä, mutta muut kiellot osaan selittää. Monissa muissakin Intian arkeologisissa kohteissa olen huomannut, että valokuvia kielletään ottamasta jalustalta. Ilmeisesti jalustaa käyttäen tulee liian ammattimaisia kuvia, joiden ottamien hallitus haluaa varata omille virallisille kuvaajilleen. Värikyniä tai muitakaan piirustusvälineitä ei luonnollisestikaan sallittu otettavan Taj Mahalille: minähän olisi muuten epäilemättä alkanut töherrellä Taj Mahalin valkoiseen marmoriin kaikenlaisia törkeyksiä.

Vein kielletyt kamani kaniin ja pääsin yrittämään sisäänpääsyä uudestaan - tällä kertaa paremmalla menestyksellä. Opastyrkkyjen määrä oli sisäänmenoportin puolella jo huomattavasti vähäisempi, eli vihdoin saatoimme alkaa nautiskella monumentaalisista maisemista ilman suurempia häiriötekijöitä. Nyt tilalle olivat tosin tulleet "viralliset" ammattivalokuvaajat, jotka halusivat ottaa hienoja valokuvia vierailijoista Taj Mahal taustallaan. Naisille varsinkin tarjottiin mahdollisuutta poseerata kuin prinsessa Diana konsanaan, paitsi että taustalla oli "hieman" enemmän yleisöä.

Intiassa on monessa virallisessakin paikassa ulkomaalaisille eri hinnat kuin paikallisille. Esimerkiksi Taj Mahaliin pääsystä paikalliset maksavat vain murto-osan ulkomaalaisiin verrattuna. Taj Mahalin yritteliäillä valokuvaajilla oli samanlainen hinnoittelupolitiikka, mutta Raj tinkasi yhden meitä häiritsemättömän valokuvaajan kanssa koko porukallemme hyvän diilin: maksaisimme valmiista noin 18-senttisistä paperikuvista intialaisten hinnan. Raj lupasi kuvaajalle ostavansa Mihon kanssa 3 kuvaa. Minä ajattelin, että antaahan kuvaajan ottaa kuvia. Maksaisin sitten hänelle niistä parhaista otoksista, jotka haluan pitää, niin kuin on usein mahdollista länsimaisissa vastaavissa tilanteissa. Mutta Intia osoittautui olevan erilainen tässäkin suhteessa: kaikista otetuista kuvista piti maksaa. Onneksi saimme ne edes intialaisten hinnalla, niin ei kukkaro tyhjentynyt ihan kokonaan. Länsimaista poiketen saimme kuvistamme myös negatiivit (löytyneeköhän länsimaista kohta enää liikkeitä, joissa negatiiveista saa kehitettyä valokuvia?).

Hyvin kiinnostava vierailukohdehan tämä Taj Mahal oli. Olisin mieluusti viettänyt siellä hieman kauemmankin aikaa, mutta ilta pimeni äkkiä ja pimeyden myötä paikka myös suljetaan. Pikkutilpehöörien lisäksi olin myös joutunut jättämään videokamerani erilliseen säilytykseen: videokameralla oli lupa kuvata Taj Mahalin sisäänkäyntiportilta, mutta sitä ei saanut ottaa mukaan sen kauemmaksi. Kamojen löytyminen säilytyksestä arvelutti hieman, mutta kaikki oli tallessa. Pimeydestä huolimatta emme eksyneet toisistamme, löysimme takaisin autoportille ja kuskikin löysi paikan uudestaan tullen noutamaan meidät pian hänelle soitettuamme. Hetken mietimme, lähtisimmekö etsiskelemään jotain erikoista päivällispaikkaa, mutta loppujen lopuksi päätimme, että hotellin kalliihko ravintola saa nyt luvan kelvata. Ihan hyväksi paikaksi se osoittautuikin elävine intialaisine musiikkeineen eikä pöydän antimissakaan ollut valittamista.


Myös intialaisen elävän musiikin ystävä

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Tuparinaamiaiset

Näkyy hieman kestävän tuon Agran reissukuvauksen loppuun kirjoittaminen. Tässä välipalaksi kuluneena viikonloppuna naamiaistupaantuliaisissa otettu valokuva. Kummallisen vaaleaihoisia maharadjoja oli paljon liikenteessä...


((c)2007 Renni - julkaistu Rennin luvalla)


Yksi maharadjoista, eli

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Paluu Agrasta

Maanantaiaamuna 13.8. heräsimme ajoissa, jotta ehtisimme tutustua vielä kolmanteenkin tunnettuun kohteeseen Agrassa, nimittäin Agran punaiseen linnakkeeseen (Agra Fort). Melko varhaisesta aamusta huolimatta kujanjuoksua koettiin jossain määrin tämänkin nähtävyyden sisäänmenoväylällä, mutta nyt pääsimme pääsylippujen myyntiluukulle jo karaistuneena kuin vähintään kahden taistelun veteraanit konsanaan.

Muille Agran vierailua suunnitteleville mainittakoon tässä vihjeenä, että monet paikalliset nähtävyydet kannattaa käydä läpi samana päivänä ja nimenomaan Taj Mahalista aloittaen: Taj Mahalista ostetulla lipulla pääsee nimittäin saman päivän aikana myös Agra Fortiin, Sikandraan, Itimadud-Daulaan ja Fatehpur Sikriin. Huonosta ajoituksesta ja väärästä käyntijärjestyksestä johtuen me jouduimme maksamaan jokaisesta vierailusta erikseen. Noh, eihän nuo pääsylippujen hinnat kamalan suuria olleet: esimerkiksi tämä Taj Mahalista ostettava (eli kallein) lippu maksoi ulkomaalaiselle 500 rupiaa eli noin AU$15. Agra Fortin omasta pääsylipusta piti pulittaa 50 rupiaa, ja Sikandraan pääsy taisi kustantaa 40 rp.

Hieno nähtävyys oli tämä Agran linnoituskin. Vietimme siellä hieman reilut pari tuntia, mutta enemmänkin aikaa siellä olisi saanut kulumaan, jos olisi ryhtynyt lukemaan kaikki opaskyltit. Lukemistani kylteistä opin monenlaisia mielenkiintoisia historiallisia yksityiskohtia, kuten esimerkiksi sen, että yhdelläkin palatsin hallitsijalla oli ollut yhteensä peräti 5000 vaimoa ja naispuolista palvelijaa. On siinä varmaan käynyt melkoinen kälätys! Aikamme ei valitettavasti riittänyt kaiken annin sisäistämiseen. Meidän piti suunnistaa takaisin Delhiin, jottemme jäisi paluulennolta.

Ajeltuamme tovin kohti Delhiä matkamme tyssäsi, koska valtatie oli pantu poikki. (Tiedättekö muuten, mitä eroa on verbeillä laittaa, panna ja pistää? Minä opin eräällä lukion äidinkielen tunnilla, että vain ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan, mutta sika kannattaa pistää kuoliaaksi.) Juuri Sikandran liepeillä oli joku uskonnollinen juhla, eikä siitä ollut läpimenemistä. Poliisit valvoivat katusululla ja viittilöivät kääntymään takaisin. Ei siinä mitään neuvoja annettu eikä myöskään mitään kiertotietä oltu viitoitettu. Kuskimme joutui lähtemään jokseenkin näppituntumalta etsiskelemään vaihtoehtoista reittiä.

Kunnollista karttaahan meillä ei ollut, ja liekö sellaista koko kaupungista julkaistukaan. Karttojen taso ei tunnu olevan kovin kaksinen muuallakaan Intiassa. Taannoin luin muun muassa sanomalehtiartikkelin, jossa joku ulkomailla pidempään oleskellut intialainen valitteli paikallisten kaupunkikarttojen surkeutta ja kehotti intialaisia kartanpiirtäjiä ottamaan mallia länsimaisten kaupunkien katuhakemistoista. Esimerkiksi minulla olevat kaksi Bengalurun karttaa jättävät monia katuja kokonaan pois, eikä edes siinä paremmassa ole nimetty kaikkia keskeisilläkään paikoilla olevia katuja.

Noin puolen tunnin kiertotien etsiskelyn jälkeen päädyimme uudestaan tasan samaan tiesulkuun. Alkoi jo hieman hermostuttaa, että näinköhän missaamme lentomme. Ei auttanut kuin lähteä kiertämään entistä kauempaa. Jouduimme ajamaan takaisin ihan keskustaan "vauhtia hakemaan". Sieltä lähdettiin ajamaan jotain varsinaisen valtatien suuntaista pikkutietä kohti Delhiä. Tätä uutta kiertotietä noin tunnin ajettuamme kuski ja minä arvelimme vain muutaman pääkadun näyttäneen karttamme mukaan olevamme riittävän kaukana tiesulusta. Ensimmäinen valtatien suuntaan lähtenyt tie oli ihan tukossa seisovista autoista, mutta siitä jatkui vielä eteenpäinkin jonkunlainen kärrypolku. Ajelimme sitä pitkin pari kilsaa, ennen kuin löysimme seuraavan oikeaan suuntaan kääntyvän sivutien. Käännyimme sille seuraten paria muuta yhtälailla eksyksissä olevan näköistä autoilijaa. Melkein samantien saavuimme rautatien tasoristeykseen, ja juuri edessämme ajaneen auton edessä ratapuomi meni kiinni. Se ei mainittavasti hidastanut kaksipyöräisillä liikkujia: valtava määrä moottoripyöriä ja skoottereita työnneltiin muitta mutkitta puomien ali. Aikaa tosin tuntui olevan kosolti ennen junan näyttäytymistä. Valehtelematta meni ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin juna lopulta ohitti paikan ja puomi aukesi jälleen.

Noin pari tuntia kestäneen kiertotien päätteeksi pääsimme takaisin oikealle valtatielle, minkä jälkeen loppumatka Delhiin sujui kommelluksitta. Delhissä meille ei tosin jäänyt aikaa tutustua mihinkään kohteeseen muutoin kuin lähinnä auton ikkunasta. Komean näköisiä paikkoja sielläkin näytti olevan. Kadut olivat enimmäkseen leveitä, ja liikenne sujui ihan mukavasti - suorastaan hienosti Bengaluruun verrattuna! Lentokenttää lähestyessämme koimme jonkun verran usealla kaistalla töksähdellen matelevaa liikennettä, muttei kuitenkaan niin paljoa, että olisimme ehtineet hätäilemään lennollemme ehtimisen suhteen.

Loppukaneettina tästä matkasta sanoisin, että Rajin ennakkotiedusteluretken jälkeinen kommentti oli mielestäni hyvin paikkansa pitävä. Alueen monumentit ovat oikein hienoja ja näkemisen arvoisia, mutta niiden katsomassa käymiseen joutuu näkemään harmittavan ison vaivan. Ihan niin pahalta kaikki kokemamme ryysis ei minusta ja Arjasta tuntunut, kuin mitä olimme Rajin etukäteiskertomusten mukaan pelänneet. Ehkäpä olimme etukäteen odottaneet vielä pahempaa, joten emme sitten paikan päällä olleetkaan aivan kauhuissamme?! Mielelläni kävisin vielä tilaisuuden tarjoutuessa tutustumassa Delhinkin nähtävyyksiin, mutten mitä suurimmalla todennäköisyydellä enää nykyisen Intiassa oleskeluni aikana.


Matkailun lisää avartama

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Tulvia

On ollut monenlaista kiirettä tässä viikon mittaan. Tämän ja seuraavien kahden viikon aikana käyn useimpien iltojeni puhteiksi myös kurssilla (työn puolesta), joten voi olla tiukkaa löytää aikaa tänne kirjoitteluun. Tässä kuitenkin yksi lyhyt juttu:

Viime viikon loppupuolella satoi varsin reippaasti noin kaksi vuorokautta yhtä soittoa. Tästä tietysti seurasi pahoja tulvia ja normaaliakin hirveämpiä liikenneruuhkia joka puolella kaupunkia. Tämä vaikutti minun ja Rajinkin puuhiin muun muassa siten, että kun olimme tilanneet kyydin perjantaina iltakuudeksi viemään meitä kolleegamme kotiin päivälliselle, niin auto saapui vasta noin kello 20:30. Tämän kollegaamme 14 kilometrin päässä sijaitsevaan kotiin on normaalisti huonoonkin aikaan liikuttaessa "vain" noin 45 minuutin automatka. Nyt matka kesti tuplaten enemmän. Autokin sammui matkalla eikä lähtenyt startista käyntiin. Onneksi rohkea kuljettajamme löysi tungoksen keskeltä muutaman yhtä lailla urhean tuuppaajan, jotta kärry saatiin uudelleen liikkeelle. Perille päästyämme meillä olikin jo melkoinen nälkä, mutta onneksi kolleegamme vaimo oli varautunut vierailuumme riittävin ja maistuvin eväin. Syötyämme olikin jo niin myöhä, että jouduimme melkein samantien lähtemään takaisin kohti majoitustamme. Onneksi ruuhkatkin olivat jo siinä puolta yötä käydessä alkaneet hälvetä.

Jo aiemmin kirjoitin siitä, kuinka Bengalurussa tunnutaan herkästi rakennettavan toisten maille ja kuinka jopa useat seudun järvistä ovat kadonneet luvattoman rakentamisen alle. Viranomaiset ovat olleet varsin vaisuja puuttumaan näihin rikkomuksiin. Viikonlopun aikana viranomaiset tutkiskelivat perjantaisten tulvien syitä. Ainakin sen kaikkein pahimman tulvan syyksi havaittiin jonkun uudenpuoleisen kerrostalon pihaa laajentanut koristeseinä, joka oli rakennettu tulvaojan tukkeeksi. Tällä kertaa viranomaiset eivät jahkailleet: paikalla oli jo sunnuntaina puskutraktorit aitaa ja muita tulvapuroa tukkivia rakenteita purkamassa. Tässä tapauksessa aiottiin myös rapsauttaa taloyhtiölle tuntuvat sakot. Kaupungin muutkin tulvaväylät aiottiin tutkia tarkoin vastaavien veden kulkua estävien rakenteiden paikallistamiseksi ja hajottamiseksi. Syystäkin.


Sadekauteen jo kyllästynyt

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Purkutuomio

Lisäyksenä edelliseen: heti tuon kirjoitettuani luin uusimmasta The Times of Indiasta, että viikonlopun jälkeen Bengalurun tulvaväyliltä on purettu jo yli 60 rakennetta - joukossa on kokonaisia kerrostalojakin! Purettavien listalle on lisäksi päätynyt ainakin 30 - 40 taloa. Artikkelissa haastateltiin joitain asukkaita ja asuntojen omistajia: heillä on kurjat ajat paitsi uuden asunnon pikaiseen hankkimiseen pakotettuina niin myös alkuperäiseltä rakentajalta korvauksia hakiessa.

Tästä koko jutusta tulee tosin itselleni mieleen jo aiemmin tekemäni havainto: useimpia intialaisia rakennuksia katsoessani en pysty päättelemään, onko kyseinen rakennus vielä rakenteilla vai joko hajoitustyöt ovat alkaneet.


Raportoi

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Sensuuria

Mielenkiintoisena faktana mainittakoon, että Intian hallitus pohdiskelee parhaillaan, pitäisikö yksityisten radioasemien uutislähetykset sallia. Yllättävää mielestäni on, että sellainen kielto on ensinkään voimassa. Varmaan muinaisjäänne maan sosialistisilta ajoilta!?


Kummastelee

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

T20

Krikettikin alkaa vaikuttaa urheilulta uuden nopeamman Twenty 20:ksi tai nasevammin T20:ksi kutsutun peliformaatin myötä. Eipä silti, että kovin usein katselisin mitään urheilua, mutta muutaman viime päivän aikana olen joutunut katsomaan "uuden kriketin" ensimmäistä maailmanmestaruusturnausta kaksi kertaa puolen tunnin ajan.

Ensin satuin näkemään puolisen tuntia lauantaisesta semifinaalista, jossa intialaiset näyttivät perinteisen kriketin äskeisille maailmanmestareille (eli siis osseille), mistä riikinkukko pissii. Jatkoa krikettiin tutustumiselleni tuli maanantai-iltana: Saavuimme kolmen kolleegani kanssa kurssi-illan päätteeksi päivällisravintolaan, kun Intia - Pakistan -loppuottelua oli jäljellä enää puolisen tuntia. Kaikista turnaukseen osallistuneista maista ehkä juuri näiden kahden maan välillä on eniten jännitteitä. Tunnelma oli sen mukainen. Istuttuamme pöytään saimme juuri ja juuri jätettyä päivällistilauksemme, mutta sitten nälkämme torjumisen hyväksi ei tapahtunutkaan juuri mitään. Koko ravintolan henkilökunta kokkeja myöten oli saapunut seuraamaan loppuottelun viimeisiä hetkiä salin puolella olleesta kuvanheittimestä. Noiduin siinä hiljaa mielessäni, että tulinkin jättäneeksi tukevan lounaan väliin juuri sinä päivänä - muutaman hedelmän olin vain syönyt päivällä.

Mutta erittäin tasaväkinen peli ja ympärillämme oleva sähköinen tunnelma nostatti jännitystä minunkin kohdallani! Ei siinä sitten enää loppujen lopuksi harmittanutkaan ruokailun viivästyminen reilulla puolella tunnilla jännittävää ottelua seuratessa ja samalla tarkistellessani pöytäseurueeltani pelisääntöjen minulle aiemmin outoja nyansseja.

Lopulta, kun Pakistanin voitto alkoi näyttää jo väistämättömältä, Intian joukkueen onnistui ottaa korkealle ilmaan lentäneestä pallosta koppi polttaen siten Pakistanin viimeisen mailamiehen. Jos samainen lyönti olisikin lennättänyt pallon pelikentän rajojen yli - niin kuin Pakistanin mailamies epäilemättä oli tarkoittanut, peli olisikin päättynyt Pakistanin voittoon. Hyvä, ettei niin käynyt, sillä nyt riemukkaaseen ja spontaaniin tanssiin ja elämöintiin ympärilläni räjähtänyt ravintolayleisö olisi tappion kohdatessa takuulla pannut paikat säpäleiksi! Siinä olisi saattanut jäädä päivällinen kokonaan syömättä. Intian voitto sen sijaan sai aikaan suuren kansanjuhlan. Bangaloren - ja luultavasti Intian muidenkin kaupunkien - kaikki kadut olivat pelin aikana olleet aivan autioina - jopa siinä määrin, että ravintolaan ajaessamme ehdin hetken aikaa jopa tykkäämään Bangaloren liikenteestä. Mutta heti kohta pelin päätyttyä varsinkin keskustan kadut tukkiutuivat kaduille villisti autostereoiden säestyksellä bailaamaan syöksyneestä kansasta.

Ravintolan kokitkin siitä pikkuhiljaa painuivat takaisin töihinsä, ja kohta mekin saimme nälkämme tyydytettyä kadulla rätistevien paukkupommien säestyksellä. Siihen aikaan ei itse asiassa olisi ollutkaan hyvä lähteä ajamaan minnekään: kadut olivat sen verran täynnä savua ja tulta syökseviä ilotulitteita, että ajaminen olisi voinut olla jopa vaarallista. Syötyämme tilanne oli rauhoittunut sen verran, että pystyimme keskustaa välttäen ajamaan edelleenkin melko vähäisessä liikenteessä hotellille - suorastaan ennätysajassa.


Raportoi

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Virkistysloma

Terveisiä kaikille tutuille ja tuntemattomille Malesian pääkaupungista Kuala Lumpurista, jossa piipahdin kuluneena pidentämänäni viikonloppuna erään työkomennuksensa loppulomiaan pitäneen suomalaisen ystäväni kanssa. Olimmekohan me molemmat jo tottuneet tähän Intian ainaiseen meluun ja yleiseen hälinään, sillä kävellessämme Petronas Towerin juurella sijaitsevaan Kuala Lumpur City Centre (KLCC) -nimiseen ostoskeskukseen lauantaiaamuna kello 11, me aloimme ihmetellä suorastaan ääneen toisillemme, että on varmaan joku paikallinen pyhäpäivä, kun ei näy juuri lainkaan jengiä liikenteessä? Ei kuitenkaan tainnut olla mitään sellaista: ihmisiä kyllä alkoi näkyä päivän mittaan enemmänkin, mutta mistään tungoksesta ei voinut puhua niin kaupoilla kuin liikenteessäkään.



Yllä on hotellihuoneeni ikkunan läpi ottamani kuva Mister Petronaksen vuonna 1996 valmistuneesta korkeahkosta rakennelmasta. Pahus, kun kuvan ottohetkellä joskus puolen yön jälkeen herra Petronaksen taloudenhoitaja oli jo ehtinyt sammuttaa hotellin puoleiset valonheittimet! Todellisuudessa pulju siis näyttää vielä paljon tätä kuvaa paremmalta! Muutenkin - hieman vastoin ennakkoluulojani - Kuala Lumpur oli kaupunki sieltä aivan miellyttävimmästä päästä! Paljon sinne jäi nähtävää vielä toiseksikin käyntikerraksi.

Mukavaa oli myös nähdä "pakollisella" ruokakaupan katsastusvierailulla monia Australiassa valmistettuja herkkujani. Pari Cadburyn Tasmanian tehtaalla valmistettua suklaalevyä ja samoin pari VB-tölkkiä tuli ostettuakin muistin virkistämiseksi. Mielisuklaani "Cadbury Marble" maistui edelleen oikein hyvältä, mutta kumma kyllä VB ei vastannut ihan muistikuvaani. Ehkäpä olutmaku turtuu, kun ei ole pitkään aikaan maistellut juuri muuta kuin Intian - sinänsä ihan kelvollista - Kingfisheriä?!? Mutta enköpähän pääse taas takaisin VB:nkin makuun, kun paluu koti-Ossilaan koittaa vajaan kolmen viikon kuluttua!


Loppulaskentaa aloitellen

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Loppukoe

Tänään kolmatta viikkoa käymälläni ilta- ja viikonloppukurssilla pidettiin oikein loppukoe. Omasta mielestäni tiesin aivan vuorenvarmasti vastauksen ainakin kahteen kysymykseen:

#39: What is the difference between MS SQL Server 2000 and MS SQL Server 2005 (mitä eroa on MS SQL Server 2000:lla ja MS SQL Server 2005:lla)?

Vastaukseni oli "5".

#40: Can you tell the difference between NF4 and NF5 (osaatko kertoa, mitä eroa on NF4:llä ja NF5:llä)?

Vastaukseni oli "no" (eli "en").


Fiksuperä

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

jounij

Peruuttamattomasti intialainen?

Tässä Intian matkani huvetessa melkein olemattomiin, voinen paljastaa tämänkin, sillä kukaan paikallinen suomalainen ei enää ehtine ruveta karttamaan minua ihan hulluna (tällä foorumillahan sellaisesta ei ole vaaraa, eihän?):

Toimistolla olen usein havahtunut jossakin etäämpänä käytävään puhelin- tai muuhun keskusteluun ajatellen, että siellä joku puhuu suomea. Kun sitten uteliaisuuttani kurkistan äänen tulosuuntaan, huomaan, että ihan intialainen heppu siellä puhelee kannadaksi jotain täysin käsittämätöntä. Mikä lie syynä, että tämä läheltä kuultuna täysin erilainen kieli kuulostaa kauempaa minun korvissani suomelta? Koska normaalisti en huomaa näissä kielissä mitään yhtäläisyyksiä, en ole kehdannut kysellä muilta paikallisilta suomalaisilta, onko heillä samankaltaisia kokemuksia.

Melkein päinvastainenkin tapaus sattui tässä yhtenä iltana, kun soitin hotellin huonepalveluun ruokaa tilatakseni. Tervehdin puhelimeen vastannutta ravintolan työntekijää ja sanelin tilaukseni ihan englanniksi, mutta hän ei jostain syystä ymmärtänyt puhettani. Hän sanoi, ettei ymmärrä kannadaa ja kehotti minua puhumaan englantia!

Onhan näissä kahdessa kielessä tosin aika monia samoja - mutta erimerkityksisiä - sanoja. Tässäpä muutama nyt mieleen tuleva:


  • Kaalipata (olen kuullut vain lausuttuna; saatetaan kirjoittaa toisin) = leija (tai kirjaimellisesti tuuliraami)
  • Kamala = lootus
  • Kaveri = paikallisen joen nimi
  • Pura = kylä
  • Raja = kuningas (tosin 'j' lausutaan täällä samoin kuin englanninkielessäkin 'dz':tana)
  • Raju = murremuunnelma edellisestä

Joitakin muitakin suomalaisia sanoja olen aina silloin tällöin havainnut esimerkiksi liikekylteissä, mutta en ole kirjoittanut niitä muistiin. Tuskinpa kuitenkaan noissa mielestäni suomalaisen kuuloisissa keskusteluissa on käytetty kovin monia näistä sanoista!

Kun mietin vaikkapa mieliruokavaliotani, sopeutumistani näihin Intian eurooppalaisittain tai australialaisittain melko vaativiin oloihin, ja myös sitä, että pysyn aika hyvin kärryillä asiasta kuunnellessani Rajin hindinkielistä puhetta, alan tulla tähän tulokseen: jos intialaisten uskontojen käsitys reinkarnaatiosta on totta, niin minä olen taatusti ollut jossain aiemmassa elämässäni intialainen. Tai ainakin nyt hyvää vauhtia sellaiseksi tulossa!


Miettii

"Indian Jone"
Jouni
Canberra

dinkum

Lainaus käyttäjältä: jounij
Peruuttamattomasti intialainen?

Tässä Intian matkani huvetessa melkein olemattomiin, voinen paljastaa tämänkin, sillä kukaan paikallinen suomalainen ei enää ehtine ruveta karttamaan minua ihan hulluna (tällä foorumillahan sellaisesta ei ole vaaraa, eihän?):

Et ole aivan yksin mielipiteinesi suomelta kuulostamisessa:

"Dravidakielet ovat sukua keskenään, mutta niiden ei ole osoitettu olevan
sukua minkään toisen kieliperheen kanssa. Jotkut ovat yhdistäneet ne
muinaiseen elamien isolaattikieleen, jotkut jopa uralilaisiin kieliin.
Viimeksi mainittu teoria on saanut hyvin vähän kannatusta
valtavirtauralistien piirissä."

Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Dravidakielet

Mutta uralilaisiin kieliin yhdistäminen ei siis ole saanut laajempien ja valtaa pitävien piirien kannatusta ...

Lisäys:
Tehkää jokainen omat johtopäätöksenne (Wikipedia Kannadaksi): http://kn.wikipedia.org/wiki/%E0%B2%AE%E0%B3%81%E0%B2%96%E0%B3%8D%E0%B2%AF_%E0%B2%AA%E0%B3%81%E0%B2%9F
8)
Eikös kuulostakin ihan suomelta   >:D
Hannu "Outback Hill"
Dinkum Huckleberry
Turku